Sananvapaus – selli – sensuuri

Sananvapaus – selli – sensuuri

Tämän sivun teksti on suora lainaus kirjasta

Elämää & Eväitä, Maijaliisa Hiekkanen 2018. Sivut 40-71.

ISBN 978-952-68602-3-7

Huomautus: tähän tekstiin on ainoastaan lukuoikeus, tällä sivustolla.

Muuten on tämä säädös: All rights reserved

Sananvapaus – Maijaliisa Hiekkanen – Sivuston käyttörajoitukset. Tämän sivuston aineisto on tekijänoikeuslain alainen. Mitään sisältöä ei saa kopioida, tallentaa, siirtää, muokata eikä julkaista uudelleen missään muodossa. Osittaisista tekstilainauksista sovittava sivuston omistajan kanssa.

Copyright © Maijaliisa Hiekkanen

Vapaa kirjoittaja, kirjailija

Tekijänoikeuslaki 1§ ja 56 a §.

———————————————————————————

Sanojen syystä putkaan?

 

 

Voiko Suomessa joutua ”putkaan” siksi, että on kirjoittanut jotakin?

Kyllä ja ei. Vaikka Suomea voi lähtökohtaisesti pitää oikeusvaltiona, sananvapauden yhteiskuntana – voi joskus käydä sellaisellakin tavalla, että kirjoittajan sananvapaus joutuu koetteelle!

Näin tapahtui minulle 25.10.2007. Seuraavien sivujen ote on em:sta kirjastani. Sekin yhtä julkinen kuin se, miksi minua retuutettiin Pasilan poliisiaseman putkassa, kaikkine koukeroineen.

Tällainen keissi tilaa paikkaansa nyt, kun sananvapauden asiasta käydään spekulaatiota. Niin ja näin.

Olihan se melkoinen kokemus? Liki 60 vee hoitaja testaamassa sekä sananvapauden rajoja, että myös oikeusvaltion käyttämiä keinoja. Sellaisia, joiden tarkoitus oli sammuttaa sananvapauteni? Turhaan. Tuon ajan perästä olen kirjoittanut ja on julkaissut yhdeksän (9) kirjaa. . .

On myös mainittava, että vaikka tapahtumat olivat äärimmäisen brutaalia tasoa, olen traumaattisetkin ainekset prosessoituani jaksanut antaa anteeksi tuon ”myllytyksen”. Surutyötäkin se on tietänyt?

Onhan se käsittämätöntä, että kun ihmistä kohdellaan kuin lainsuojatonta, ja sitten tämä kuin ”surutyön” tasolla kirjoittaa? Puhuu? Ei vaikene vääryyksistä? Niin sitten sekin ”ääni”, ajattelun vapaus – sekin koetetaan panna rautoihin?

Kyllä näissä kuvioissa herää kysymys: Millainen sellainen ”oikeusvaltio” on?

Tässä maailmassa ei ehdotonta ”oikeutta” ole usein tarjolla? Siksi on koetettava ymmärtää? On annettava anteeksi sortajille, kiusaajille, kepittäjille. Vaikka nämä eivät koskaan anteeksi pyytelisi?

Anteeksiantamus palvelee omaa hyvinvointia. Ei jää vangiksi. Ei katkeruuden, ei kaunan, ei vihaamisen, ei masennuksen. Anteeksiantamus on vaikeimpia läksyjä. Mutta tämä putkeissin asia ei ollut vaikeinta lajia. Ihmiselämässä tulee vastaan hyvin pahoja asioita. Maailma on petomainen paikka. Susia lammasten vaatteissa.

Anteeksiantamus vapauttaa. Muistaen, että loppujen lopuksi kukin kantaa tekemistensä vastuuta. Anteeksiantamus ei kuitenkaan poista sitä, mitä on tapahtunut. Historia on ja elää.

Minä selvisin hengissä ja järjissäni 2007. Kiitos sen, että jopa lapsesta saakka olin joutunut opettelemaan läksyjä siitä, mitä on kiusaaminen? Kiusaamisen, henkisen ja fyysisen pahoinpitelyn sisältö? Ja kun jatkossakin toistuivat erilaisten kiusaamisten kuviot, uudet läksyt. . . niin kertausharjoitus tuottaa lopuksi tulosta!

Lukijalle

Ota ihan iisisti. Tämä on elämää, oli elämää. Lue, kuin katselisit tragi-koomista spektaakkelia. Faktaa silti, ei dekkarifiktiota, vaikka tapahtumat voisivatkin olla jostakin pokkari-dekkarista!

Ja tässä kansikuva siitä kirjasta, jota koetettiin saada sensuurin avulla takavarikoitavaksi. Vaan ei saatu.. .

Sananvapaus – selli -sensuuri

(Ote kirjasta Elämää & Eväitä, sivut 40-71)

– Kyllä kyllä komisario…otamme rouvan säilöön yöksi…tuossa se seisoo meidän infotiskin edessä. . . joo teemme niin siis pidämme huomisaamuun asti tallessa, palataan sitten asiaan…

– Sain juuri Tampereelta määräyksen ottaa teidät säilöön ensi yön yli.

– Siis mitä, mihin kumman säilöön ja mistä ihmeen syystä?

– Tuota – ei meillä Helsingin poliiseilla ole mitään aihetta teitä vastaan, mutta kollegamme Tampereelta antoi määräyksen ottaa teidät säilöön.

– Mihin ihmeen säilöön, säilöökö poliisi nykyisin ihmisiä ja miten?

– Ettekö siis ymmärrä? Teidät on määrätty pidätettäväksi ja putkaan siis selliin yön yli?

– Kyllä minä putkan ja sellin ymmärän, mutta kun tietääkseni en ole mitään sen lajin asiaa rikkonut, että pitäisi putkassa vanheta? Ettekö voisi sanoa ne lailliset syyt taikka perusteet tällaiselle? En ole kännissä, en aineissa, enkä kuuna päivänä horjunut humalassa. Krapulastakin olen toisilta kuullut millainen fiilis se! En ole häirinnyt ketään, en soheltanut liikenteessä. Tähän tulin suoraan työpaikalta. Kotiin ei ole tullut mitään paperia jossa olisi pyydetty kuulusteluihin ja nyt uhataan putkalla!

– No ei tässä hätää. Teidät otetaan vain säilöön, talteen kaiken varalta, yön yli että saadaan kuulusteltua.

– Ai talteen? Tallessahan minä olen, en hukkaamassa itseäni?

– Ettepä niin, poliisi ei nyt tahdo hukata teitä, kun kerran kiinni saatiin.

– Tarkoitatteko että tämä on jotakin kyttäystä ja silleen? Sitäkö ne soitot sukulaisillekin, tuntemattomista numeroista: ”Missähän voisi tavoittaa rouva H…a.” Ne ovikellon soitot ja oudot pari tyyppiä kyselemässä, kun en kotona? Voi hyvät hyssyrät, töissä olen ollut, auton ratissa. Puhelinkin on olemassa, paitsi etteivät hoitajat saa pitää (omaa) puhelinta töissä…

– No no sanoinkin jo ettei tämä ole mitään sen vakavampaa!

– Vai ei ole? Napataan ihminen kiinni, säilöön, kun tämä tulee omasta aloitteeestaan samaan selvitystä varsin omituisista seikoista? Te sanotte ettei tämä ole sen vakavampaa. Mutta ette hiisku sanallakaan syytä, miksi näin toimitte? Perusteet pitää olla, taikka…

– Kyllä se teille selviää kun teitä kuulustellaan?

– Ja mistä?

– Te kuulemma kirjoititte jonkun kirjan ja joku pankkilaitos loukkaantui sen sisällöstä niin että on jo pitkän aikaa vaatinut poliisia tutkimaan asiaa. Kyseessä on kunnianloukkausepäily.

Lähdin ovea kohden. Salamana kuin kärppä poliisi hyppäsi tiskin yli, tarttui käsivarteen. Säikähdin. Sattui. Huusi kuin sireeni: Täältä ei lähdetä kuin jostain hollitallista!

Taustaa putkakeissille?

Mikä farssin alku! Kun luet tätä kertomusta eteenpäin, on ilmeistä että tuntemuksia nousee laidasta laitaan? Eihän kukaan normi-ihminen silloin 2007 voinut käsittää sitä mitä minulle tehtiin? Edelleenkin tulee alvariinsa pyyntöjä kertoa mikä ja millainen keissi se ”putkajuttu” oli?

Kirjoitin siitä kyllä silloin syksyllä tuoreeltaan, eräällä nettifoorumilla. Otsikolla Putkakertomuksia. Detaljeissa. Tapaus herätteli kommentteja monella taholla. Sitä puitiin monen mediankin juttupalstoilla. Miten on selitettävissä että tuollaista tapahtui? Hämärähommia? Ylimitoitettuja poliisin voimatoimia, pakkokeinoja asiassa, joka ehdottomasti ei niitä edellyttänyt. Moni teki perustellun johtopäätöksen: poliisi toimi sen pankkilaitoksen käskyläisenä, puolueellisesti. Suostui pankin aloittamaan ajojahtiin. Pankki taas tukeutui virkavaltaan saadakseen kirjani (Lainsuojattomana Suomessa, oikeusvaltiossa) pois markkinoilta, oli jopa vaatinut kirjaa takavarikoitavaksi!

Eli, totuus kirveli kovasti? Keinovalikoima sen mukainen. Tuttu juttu.

Oikeusprosessi 1996-2003 oli tuonut näytöt pankin häikäilemättömästä linjasta. Se oli onnistunut saamaan paikalliset virkakollegiot asemaansa pönkittämään. Ensin poliisit, sitten syyttäjät, useat käräjätuomarit ja lopuksi ulosoton. Kihlakunnanvouti näet jätti täytäntöön panematta hometalon lainvoimaisen purkutuomion velvoitteen. Myyjä oli tuomittu palauttamaan meille koko kauppahinta korkoineen, laskelma oli ulosottovirastossa noin 80 000 euroa maaliskuussa 2003. Vouti ei tehnyt elettäkään. Euron senttiäkään tuosta lainmukaisesta summasta ei maksettu meille petoksen uhreille, juttujen voittajille. Eikä ole tähän päivään mennessä maksettu. Meidät hometalorötöksen uhrit jätettiin kärsimään loppuikäämme haittaavaa taloudellista vahinkoa. Jatkettua. . .

Pankki ja myyjä olivat näet tehneet eräänlaista ”yhteistyötä” oikeusprosessin loppuvaiheessa. Myyjä oli hankkiutunut varattomaksi, maksukyvyttömäksi, pankin avulla. Uutta luottoa savupiippua myöten, entinen velaton omaisuus hukattu, pimitetty. Minne? Sitä paikallinen tutkinta ei löytänyt. Velallisen epärehellisyys näkyi kuitenkin myyjän hankkeissa. Kaikki lakaistiin maton alle.

Sitten. Vuonna 2005 kirjoitin mainitun dokumenttikirjan. Kiistattomilla autenttisilla todisteilla vahvistetun keissin johon olimme joutuneet. Kaikki oli ryöstetty ja riistetty. Jäljelle olivat jääneet uupuneen olotilan rippeet. Miten jaksaa elää, miten selviytyä kaikesta? Tässä surutyössä kirjan kirjoittaminen oli sellaista psyyken prosessointia johon täysi oikeus. Julkisen oikeudenkäynnin julkisista aineistoista. Mutta tämäkin oikeus, sananvapaus, oli nyt otettu pankin julmiin leijonan hampaisiin.

Eli – kun jatkan tapausselostusta tapahtumien lukeminen voi nostaa kirjavia tuntemuksia? Kiukkua, ärtymystä. On lupa nauraakin; koominen farssihan tämä kaikkiaan oli. Itkeä ei huoli. En minäkään itkenyt moisia poliisien otteita. Monessa käänteessä minua lähinnä hymyilytti. Ikänaista roudattiin kuin hengenvaarallista ongelmajätettä! Ensin säilöön, joo! Sitten virkakyydillä muilutettiin kaupungista toiseen yli 170 kilometriä. Tekevälle sattuu virheitä ja ylilyöntejäkin! Tiedämmehän sen nykyisin? Poliisit ovat itse syytteissä. Korkein syyttäjäviranomainen tuomittiin – historiallinen tapaus – sai kenkää virastaan. (Vaikka luuli jatkavansa niinkuin-ei-mitään-vikaa-ja-virhettä olisi tapahtunut!) Yhteiskunnassa näkyy sitä ja tätä hallintovirhettä, virkarikosten näyttöä, likaista politiikan peliä, valehtelua! – Eli, pitää ottaa asiat asioina? Yhdenkään lukijan ei tule ottaa affektiivisia pultteja siitä mitä minulle tehtiin. Omalta taholtani olen nuo kohellukset 2007 anteeksi antanut. Pyytämättä. Paitsi, mitä tutkinnanjohtaja H.K. lausui Tampereella 26.10.2007. Sen saat lukea kun asia etenee sinne saakka! Nyt Pasilaan. . .

Saattelua Putkaosastolle

Istuessani sivuhuoneessa, jonne poliisikonstaapeli minut kovakouraisesti oli saatellut, paikalle tuli pitkä laiha mies. – Varmaankin tiedätte syyn miksi olette tässä? – Minä olen tullut toimittamaan teidät sinne selliosastolle, joten eiköhän mennä?

Miksi miehet ovat niin kovakouraisia? Tämä tyyppi tarttui kovalla otteella käsivarteeni. Sanoin, että nivelreumalääkityksen kanssa joudun nauttimaan kortisonia, joten älkää kiskoko julmetun kovasti! Syntyy mustelmia. Hissi hurisi ja kolisi ja saavuttiin sinne pahojen paikkaan. Vastassa oli naispoliisi. Se alkoi opastaa. – Antakaa kaikki tähän koriin. Käsilaukku, taskuista kaikki…

  • Ai ihan kaikkiko?
  • Kaikki, tottakai. Tämä on tavallinen käytäntö säilöön otettaessa.
  • Selvä, enkö voi edes soittaa? Läheiseni ovat huolissaan ellei puhelin reagoi. Pelkäävät että onko liikenteessä sattunut?
  • Laittakaa vain kaikki tähän. Ei tässä ola aikaa junnata pidempään.
  • Saamanne pitää, mutta laukussa on astmasuihke, Ventoline ja… on minulla on yksi pyyntö. Kun viette minut sinne säilöön, niin tuokaa kirjoituspaperia ja kynä. Olen ekakertalainen näissä paikoissa. Tämä tuntuu sellaiselta jutulta, joka vaatii tallennusta – vastaisen varalle. Olen tyyppi joka kirjoitan, paljonkin. Oikean elämän tapahtumat ovat usein taruakin värikkäämpiä.
  • Tuodaan sitä teille sitten. Menkääpäs nyt siitä…
  • Oliko niin etten voi siis soittaa, pyytää asianajajaakaan? Olen tietymättömissä kaikilta? Säilössä, turvassa, varmassa tallessa?
  • Ette voi soittaa.
  • Tämä on lainvastaista. Pidätetylle pitää kertoa pidätyksen peruste, hänellä on oikeus asianajajaan, oikeus…
  • Teille ei nyt tässä tilanteessa kuulu muita oikeuksia kuin käsky saatella putkaan. Sen numero on… alkakaapas mennä!

Yöllä 25.-26.10. 2007. Ensikokemus Pasilan putkasta oli kaamea. Sellin seinät olivat täynnä joka lajin ihmiskehon tuotteita. Oksennuksen jälkiä, kuivunutta räkää, sekalaisia humalaisten töherryksiä, ja itseään p…aa, kuivunutta sellaista. Sellissä ei ollut wc-pönttöä eikä lavuaaria (kuten monissa ”kehittyneemmissä” selleissä). Rähjäinen pinttynyt patja, tyynyntapainen. Ja mikä pahinta? Takuuvarmasti tarttunut tupakansavun aromi. Minulle, tupakoimattomalle – se iski heti vastaan.

Kammottava fiilis kävi päälle. Tässäkö säilössä ja varmassa turvassa oli vietettävä yö? Nyt oli vasta iltapäivä. Tyhjin käsin, vailla mitään oli oleminen. Irti ja eristettynä elämästä, kaikista ihmisistä, mukaan lukien läheisimmätkin. Metallisessa sellin ovessa oli luukku. Jokin kalteri-ikkuna oli seinässä katon rajassa. Hengitysilma oli kamalaa. Minulle homeallergian ja hengitystieoireiden kanssa kamppailevalle kaikkinaiset allergeenit olivat riski.

Kävin pinttyneelle patjapedille. Se haisi kuin mikäkin. Tyynyn päällä oli puhtaan oloinen tyynyliina, mutta se ei ehkäissyt tyynyn sisältä tunkevaa hajua! Puistatti. Tunteet heräsivät. Alkoi toden teolla kiukuttaa kaikki. Kunhan toisivat edes sitä paperia että voisin raapustaa asioita ulos, kuin kirjaimien jonossa puroa pitkin maastoa. Kirjoittamisen kun olin todennut erääksi parhaan lajin terapiaksi, foorumiksi, jossa työstää ja käsitellä mitä sisuksista nousi! Tässä sitä nyt alkoi tulvia, kun ensi shokista tokenin! Että mitä tämä homma oikein on?

Oven luukku kolahti. Kuului ääni. – Tuodaan teille sitä pyytämäänne kirjoituspaperia ja kynä. Ovi aukeni. – Kiitos vain! Oven raosta kuului vielä sanat: Päivällinen tarjotaan kello….

Nyt saatoin sentään aloittaa, ruutupaperin saatuani. Lyijykynä oli teräväksi teroitettu. Ryhdyin töihin. (= Se ruutupaperi on edelleenkin tallessa, autenttinen kuten ”putkakorttikin”!) En saanut otetta hommaan. Kävin pitkäkseni tunkkaisessa tuvassa. Ajatukset alkoivat pyöriä kuin pyykit pesukoneessa. Vaikka ihminen pannaan säilöön, sananvapauskin on vaakalaudalla, ajattelun vapautta on vielä jäljellä!

Mitä kumman ajojahtia tämä nyt on?

Koetin kerrata tapahtumien kulkua. Että mitä? Selvältä vaikutti ettei se pankkilaitos kavereineen ollutkaan siis lopettanut vallankäyttöä? Koetin ymmärtää järjellistä ja laillista ideaa tälle putkahommallekin? Enkä tietenkään osannut aavistaa että selvä vastaus olisi odottamassa jo seuraavan päivän iltana! Enkä aavistanut sitäkään, että loppujen lopuksi tämä putka-asia näkyisi ihan julkisestikin virkavirheeksi. Pakkotoimille ei ollut mitään todellisia lainmukaisia perusteita ja syitä. Ja ne otteet? Naisihminen paiskataan putkaan keskellä päivää, selvin päin, kuin pahimman lajin tyyppi.

Aina välillä toki näkyy kuinka virkavalta koheltaa överisti. Ihan suhteellisuustajun hämärtymisen tasolla. Jahdataan hyttysiä kuin vaarallisia otuksia ja toisaalta Isot Konnat saavat rauhassa jatkaa konnuuksiaan, virkavallan armeliaassa suojeluksessa. Tämähän oli nähty jo hometalojutun puitteissa. Poliisit olivat haluttomia tai hampaattomia (ihan miten vain) – kun piti suorittaa esitutkintaa hometalon myyjän ja Sen Pankkilaitoksen kohdalla nähdyistä rötöksistä. Oli selkeät näytöt petos- ja väärennysrikoksista, kiinteistökaupassa. Ei edennyt! Tutkinta virui ja venyi. Sitä piti vaatia yhä uudelleen. Peräti neljä eri poliisilaitosta osallistui ”tutkintaan” (!) Kuvioissa oli silloinen Länsi- Suomen poliisijohdon M.P. Lopputulos? Ne eivät osanneet löytää mitään rikosta… virallisissa kuvioissa. Mutta ei ole edes yhden käden sormilla luettavissa ne rikosasioiden asiantuntijat, jotka näkivät todisteissa totuuden. Hometalon myyjä ja pankin väki päästettiin kuin koirat veräjästä. Tuttu juttu? Näin se menee, tyyliin ”ei anna aihetta”. Säännönmukaisesti vapaalle jalalle päästetyt ovat niitä, joilla valtaa, asemaa, erilaisia apukeinoja välttää rikosvastuu! Isokenkäiset, vastaan pienet, tavalliset tallaajat. Vaikka siis hometalon oikeusprosessia ei rikosperusteisena toimitettu, sellainen se vain oli. Eikä ne faktat katoa.

Kummallisin piirre oli tämä? Kun tutkintaa tehtiin toisessa poliisipiirissä, tutkija (T L.) sanoi:

-Teidän kannattaa ajaa juttua siiviliasiana, riitajuttuna.

– Miksi?

– Saatte paremman tuloksen!

– Aiotaanko tutkinta siis lopettaa?

– Kyllä, siitä on tehty päätös…

– Ette tekään siis osanneet erottaa rakennuskuvan väärennystä, ja sitä että se salattiin meiltä talon ostajilta! Siis petos ja väärennys!

Eihän noille poliisien aivoaikeille useinkaan paljoa mitään mahda? Niin juttua sitten tosiaan ajettiin riita-asiana. Tiukasti. Vaikka olimmekin alun alkaen (1996) olleet kuin mitkäkin untuvikot – keskellä ärhenteleviä kanatarhan kukkoja – kaikki se mitä silmien eteen kertyi oikeusprosessin kuluessa, se teki – mitä?

Lapsellinen luottamus oikeuslaitokseen rapistuu. . .

Olimme aluksi olleet kuin suurin osa suomalaisista lainkuuliaisista kansalaisista jotka hyväuskoisina luottavat. – Poliisiin voi luottaa, asianajajien moraaliin, tuomareiden moraaliin, kaikkien virkavaltaa käyttävien tekemisiin pitää luottaa! Niin, kyllä pitäisi, mutta lopuksi ei ole näyttöä. Niinpä vaikeanlaatuinen hometalokiista nosti esille joka lajia sellaista pohjamutaa, että untuvikot kasvoivat ja karaistuivat aikuisiksi ja realistisiksi kansalaisiksi. Infantiilit fiktiiviset visiot vaihtuivat karuiksi arkifaktoksi, jotka määräsivät tahdin. Ettäkö oikeusvaltiossa pätee aina ”oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin” alkeissääntö? Huit-hait! Isot ne on jotka häärää ja määrää! Pienet hiirulaiset on määritetty usein alun alkaen altavastaajien leiriin. Yhdenvertainen puheoikeus on teoriasääntö, lailliseksi määritetty, mutta joskus on täysi työ saada se hoitumaan. Oikeusistuimissa. Kova työ.

Itse olin – alkuvaiheen (1996) hämmästelyn perästä ymmärtänyt yskän, niin sanoakseni. Sitten olin taistellut kuin talvisodan sotilas juoksuhaudan pohjalta. Oikeasti pohjalta. Usein niin loppuun väsyneellä fiiliksellä, että tuntui haudan haamut jo vaanivan. Ei turhaan ole todettu, että oikeustaistelu on sotaa. Kun meidänkin vastapuolella oli kokonainen koalitio, kovien komppania, jonka silmissä meidän perhe oli kuin kiikarikiväärin tähtäimeen otettu saalis. Vastapuolien idea oli kaataa meidät häviöön, konstilla millä vain! Toki sellaiseen antoi intoa juuri se epäsymmetrinen asetelma oikeusareenalla. Kuin hiirulaiset isojen leijonien kehässä. Pankkilaitos ja hometalon myyjä olivat kimpassa; heillä yhteinen asianajotoimisto. Tukirenkaaseen kuului paikallinen virkamieskoneisto. Yhtä-köyttä-yhdistys näytti toimivan sutjakkaasti!

Sitkeä vastarintamme asetti kapuloita rattaisiin. Sillä seurauksella, että koko juttupaketti lopuksi meni meidän hiirulaisten voittoon, 2002-2003. Kiitos sen käräjätuomarin, jonka moraalinen selkäranka ja oikeustaju oli tallella. Hän ei piitannut pennin vertaa niistä valheellisista tarinoista, joilla pankin ja myyjän juristitoimisto oli koettanut onneaan. Kun ei näyttöjä, ei todisteita – pelkät likaiset valheet olivat vuosien kuluessa sulaneet kuin nokipilven mustaama lumihanki auringossa!

Maallikko-osaamiseni oli kasvanut tietotaidoksi, jota vaikeassa jutussa tarvitaan. Elämä opettaa! Työ tekijäänsä opettaa? Kyllä! Tämä kai se oli se karvas pala? Häviö pankin ja myyjän rintamalle. Julkisesti lehdissä uutioitu (11.6.2002). Häviö ammattimaisen juristitoimistonkin taholla. Rökäletappio se niille oli. Voi siis hyvin päätellä – että se riipoi ja kirpaisi? Kun vielä kirjoitin sen kirjankin – hometalo-ja oikeusprosessin finaalin. Detaljeja siitä, miten kovaan prässiin meidän perhe oli pantu!

Ensikertalaisen mummelin sellikokemuksia

Nyt sitten istun tässä? Johtopäätökset olivat loogista lajia. Kokeneena oikeuskonkarina saatoin oppimistani lakiasioista päätellä että tämä putkajuttu oli mielivaltaa. Meitä oli kaikin keinoin koetettu väsyttää, romuttaa rohkeus käydä oikeutta. Tämä on samaa lajia. Nyt nitistyksen kohteeksi oli otettu sananvapaus, vapaus muutenkin.

Kuului käytävältä kolinaa. Ruokakärry. Oven luukku aukeni. Oli tarjolla päivällistä. Ovikin aukeni. Ei millään pahalla, mutta ruoka ei nyt maistu. Voitte jatkaa seuraavaan selliin. Ruokahalua ei ollut, sen sijaan allergiset oireet voimistuivat. Nenä tukossa, hengitysteissä ärsytystä, liman kakistelua, hapen haukkomista. Selvät merkit. Homealtistuksen perästä (1994-1996) olin saanut mukaani loppuelämää koskevan haitan. Sen mukana olin herkistynyt myös tietyille pölyille ja ärsykkeille. Kissan lähellä meinasin kerran tukehtua. Mitä tehdä? Soitin kelloa, ei reagointia. Toisen kerran. Sama tulos. Ehkä vartijoilla oli ruokatauko, pelasivat korttia, surffailivat netissä, facebookissa? Mistä noita tietää? Mitä kiirettä muka selliasukkailla olisi? Nehän ovat … hm… sitä… mitä ovat itse tilanneet… Taas uusi yritys.

– Mitä asiaa siellä on? – On allergisia oireita, pitäisi saada lääkäri tai hoitaja, tai ainakin se astmasuihke, onko liikaa vaivaa?

– Katsotaan….

Sitten ehti mukaan pissahätä. Pitää koettaa kestää. Taas soitto…

– No mikä siellä taas on hätänä?

– Ihan tavallinen vessahätä, enkä ole saanut sitä Ventolineakaan!

– Tullaan kun ehditään…

Ei selli ole viiden tähden hotelli. . .

Eihän tämä mikään viiden-tähden-hotelli ollut, vaikka säilöön ja talteen oli visusti otettukin! Mutta ihmisen luonnolliset tarpeet toimivat. Olihan se tuttua asiaa minulle, hoitotyössä. Potilaat soittivat, oli vessahätää. Turha sitä on torjua. Kova hätä ei kysy, eikä sitä voi manipuloida tuonnemmaksi, vetoamalla auttajan kiireeseen.

Nyt sain ihan uutta oppituntia siitä, miten Suomen valtion virka-asioissa ihmisen pissahätäkin on säästölinjalla? Ei saisi olla hätää? No viisas olin, kun en ottanut päivällistä? Yhtä viisasta se kuin karttaa isompia syömisiä lentomatkalla. Jos syö ja juo, pitää juosta alvariinsa koneen ahtaassa vessassa. Käytävällä on lentoemäntien myyntikärryt. Ohi ei pääse. Jono vessan ovilla pitenee. Itse vessa on syystä sen näköinen, ettei sinne mene kuin äärimmäisessä hädässä! Ja jos on syönyt lentomatkoilla tyypillisen aamiaisen? Pekonia, munakokkelia, hernettä-maissia-paprikaa siinä höystönä, mitä siitä? Takuuvarmasti ilmavaivoja, sitten vessareissua. Eli, kymmeniä kertoja lentokoneen ahtaissa oloissa on tuottanut päätöksen kestää sitä lajia mahdollisimman vähillä eväillä. Eräs viimeisin lentomatka – liki viisi tuntia onnistuikin- ilman pakollista visiittiä ovella jossa lukee, lavotry. . .

Sellissä. Vartijoiden valitsemaan aikaan tuli sitten lopuksi pissatus-apulainen. Avasi oven, saatteli visusti paikkaan. Se ei tietenkään houkutellut moneen asioimiseen? Sellaisia ne ovat, yleiset vessat, yleensä. Kun putkapalvelut näyttivät toimivan viiveellä saatoin kokeneena hoitajana arvioida, että ongelmia voisi tulla enemmänkin. Niinpä jätin myös suuren osan iltapalasta väliin. Otin vain juomavettä, varalta. Eikä gluteenitonta leipää tietysti ollutkaan. Viilipurkki kelpasi. Ruokapoika lupasi huomioida keliakian. Sanoin, ettei sen niin väliä. Ei turhaa vaivaa. Oli tässä muutakin huolta, mutta ne eivät ruokapojalle kuuluneet. Ne voimistuvat – allergiaoireet nimittäin. Niihin ei kukaan ollut reagoinut. Käytävästä liikahti raittiimpaa ilmaa kopperooni. Sellin ovi taas lukkoon.

Lukuisat soittopyynnöt eivät olleet tuoneet tulosta. Olin tosiaan säilössä, tallessa. Niillä ehdoilla joita putkaosasto päätti. Ei toki kukaan edellytä täyden-palvelun-täysihoitolaa, edes suomalaisessakaan putkassa, mutta luulisi nyt että edes kuunnellaan? Ehkä minut oli putka-hallintoväen profiloinnissa pantu samaan sumppuun kuin kaikki toiset? Harmittavia häiriköitä joita joidenkin on pakko vahtia! Jostakinhan se leipä on tienattava, palkka hankittava? Siitä ei ollut epäilystä, kun katsoi vartijoiden naamoja? Ruokakärrypoika oli erilainen. Hän olikin eri asialla. Hän valvoi että murkinaa toimitetaan. Se oli positiivisempi asia, kuin rajoittaa pissahädän asiaa! Kun suomalaisessa julkisjärjestelmässä ei myöskään ole välitöntä ruokapulaa, ei ruokapojan tarvinnut irvistellä sitä toimittaessaan. Siis, näyttää naamallaan: Ruoka on vähissä, älkää pyytäkö liikaa! Eikä sitä äkäiseltä ruoan jakajalta uskaltaisikaan pyytää?

Ruokapoika oli ihan jopa positiivisella naamalla. Katsoi minua pariinkin kertaan. Ehkä olin – ja olinkin – poikkeus vakiasukkaitten riveissä? Mummoikäinen ihminen. Mitä se täällä tekee? Niinpä niin…

Asiat etenevät, ne kumuloituvat. Kun mitään reagointia ei tullut toistuviin soittoihini, ei edes Ventolinea kuulunut. (Sen olisi voinut helposti antaa oven luukustakin.) Stressipisteet kohosivat. Adrenaliini. Mikä kiire niitä jumitti? Toisista selleistä ei kuulunut ääniä. Ei ollut tarpeita. Ehkä ne nukkuivat pois humalaansa tai oli vähän asiakkaita?

Olin toisella vessareissulla unohtanut vahingossa jättää kengät oven ulkopuolelle. Mikä virhe ja moka! Eikä kukaan korjannut asiaa. Kengät olivat hytissäni. Kun soittokellon hälyavulla ei tullut tulosta oli pakko tehostaa viestintää. En minä nyt sentään rupea tukehtumaan tässä sontaisessa säilössä! Jos ei kukaan välitä toisen terveyden päälle, pakko sitä on itse valvoa! Oireet ahdistivat, tiesin mitä seuraisi jos ilma ei kulkisi tämänkään vertaa? Pakko oli saada edes se Ventoline. Keksin uuden soittokellon! Näin toimii ihminen jolla hätä, jopa hengenhätä. Hätä ei luke lakia. Otin käteeni kenkäni jossa kova korko. Aloin hakata metallista sellin ovea. En huutanut, en enää pyytänyt. Annoin tulla sarjan kuin konekivääritulesta. Tauko. Taas uus sarja. Tauko. Taas.. . Nyt alkoi kuulua ääniä. Avainnippujen kilinää, matalaa puhetta, monta miesääntä.

Kuului askeleita, ne pysähtyivät oveni taakse. Lukko aukesi, ovi aukesi. Kolme korston näköistä miestä, tuhteja tyyppejä – seisoi oviaukossa.

  • Kuulkaapas nyt, olette jo ihan tarpeeksi häirinneet toisia tässä selliosastossa! Nyt lähdetään alakerran osastolle viilentymään!
  • Kuulkaapas tekin se, että olen lukemattomia kertoja soittanut hälynapista, pyytänyt hoitajaa, lääkäriä, edes astmasuihkettani. Mitään ei ole tapahtunut! Mikä teitä jumittaa?

– Olkaapas nyt rauhallisesti, laittakaa ne kengät jalkoihin niin mentiin!

– Mennään vain. Hyvä että pääsen pois tästä sontasellin säilöstä. Olen allerginen homeille, pölyille, tupakansavun ärsytykselle ja minut paiskattiin tänne päivällä, turha siinä on äristä. En tänne itse pyytänyt…

– No, no rauhoittukaapas nyt vain!

– Rauhoittukaa itse! Ei minua tarvitse kiskoa kuin jotakin pottusäkkiä. Minulla on jalat, enkä ole kännissä. Olen väärässä paikassa, väärillä taikka siis olemattomilla perusteilla.

  • No, me teemme vain työtämme. . . .
  • Selvä, koettakaa tehdä sitä sivistyneesti, ei minua tarvitse murjoa. Pysyn asiassa kyllä. Vai onko pelkoa siitä ettei kolme kovaa kaveria pärjäisi minun yhden mummorääpäleen kanssa, näin ahtaassa hississä? Mitä oikein päässänne liikkuu; pelkäättekö että pääsisin karkuun? Olkaa huoletta, en puraise, en raavi, en sormellakaan hipaise teitä taikka ketään! Täällä Pasilassa on nyt tehty virhearviota, pahan kerran! Se eka poliisikin tarttui käsivarteen niin että mustelmaa nousi…

Pohjaosastolle saakka talteen. . .

Hissi surisi ja tömähti lopuksi pohjakerrokseen. Niin herkällä mielellä virkakaverit olivat, etteivät hennoneet hellittää minun nutustani! Lähellä kulkivat, kiinni pitivät. Olin varmassa säilössä, tallessa. (Smile:))

Taas avaimet kilisivät. Käveltiin käytävää. Avattiin yksi ovi, sen perässä oli porstua kuin hevosen pilttuu, kalteriaita edessä. Siinä aidassa oli taas ovi, ovessa lukko. Avattiin sekin. Puskettiin minua siitä ovesta, sisään vain! Luuliko joku että karkaisin? Ja mihin ja miten? Kolme koulutettua, toivottavasti (?) mutta lujatekoisen näköistä kaveria vahtimassa siirtoa toiseen säilöön. Minä siinä paimennettavana kuin lammas tai vasikka karsinaan. Mikä näitä kaikkia oikein vaivasi?

No, kaikkea pitää koettaa ymmärtää? Olinhan itsekin kohdannut hoitajan töissä ihan fyysisen tason uhkaa. Hiuksiini oli tartuttu, revitty niitä. Kättäni oli puraistu kun suoritin hoidettavalle tuiki välttämätöntä alapesua. Kerran olin saanut nyrkin naamaani. Oikea suora, kun kysyin ystävällisesti, mitä aamupalaa herralle saisi olla? Nyrkit olivat heiluneet naamani edessä useamminkin. Tekijät olivat sairaita, kuka mistäkin syystä, ja millaisin oirein. Ymmärtää pitää. Ymmärtämisen taito auttaa monessa tilanteessa. Koetin nytkin ymmärtää näitä kavereita. Ei liene mukavinta työtä vartioida selliväen yöelämää?

– Eikö täälläkään ole vessaa? – Ei, se on käytävällä. Soittakaa kelloa niin teidät viedään tarpeellenne.

– Voisitteko kuitenkin lopultakin toimittaa sen astmasuihkeen? Se on lääkärin määräämä, eli voisitte kunnioittaa ihmisen oikeutta hoitoon.

– Katsotaan, menkää nyt siitä jotta saamme suljettua lukon.

Nyt sitten saavuin tänne pahimpien pahiksien osastolle. En muista millä nimikkeellä näitä alimmaisia säilöjä nimettiin. Mutta sen tajusin, että tänne sijoitettiin kaikkein vaarallisimmat ja vaikeimmat tapaukset. Okei. Nyt minut oli siis sellaiseksi luokiteltu? Kuin pohjimmaisen kerroksen pohjimmainen ihmislaji. Se säilötään varalta kaksien lukkojen taakse, valvontakameran silmään. Talteen betonisten paljaiden seinien sisälle. Leposijana betonista valettu koroke, sentään riittävän leveä ihmisen nukkumista ajatellen. Kaikki oli ajateltu tarkoituksenmukaisesti. Melkein. Katsastin tämän säilön, jossa pysyisin takuuvarmasti tallessa kuin tallelokeron koodien ja lukkojen tyyliin. Huomasin tosiaan ettei täällä ollut ”sisävessaa”! Niinhän saattomiehet olivat sanoneet. Soittakaa kun tulee tarve!

Säilössä ja tallessa oltiin! Tuplalukkojen takana. Metrin verran oli etäisyyttä peltioven ja kalterioven välissä. Näin vartija saattoi asukkia turvallisesti puhuttaa kaltereiden takaa. Pitkätkään asukin käsivarret eivät ulottuisi iskemään taikka kuristamaan vartijaa. Eikä pakoon pötkiminen onnistuisi. Turvatakuut. Puolin ja toisin. . .

Aivan piankin tein havainnon, että täällähän on ihan toinen sisäilma! Ei tunkkaista tupakansavun katkua! Selli oli korkeakin, tilaa oli varattu ihmeen paljon. Johan nyt! Vaikka oli viileää, se ei tuntunut haitalta, oli helpompi hengittää. Ehkei tässä koviksien sellissä saanut harrastaa mukavuusasioita, kuten sauhuttelua? Vaikka ovessa ei lukenut ”savuton selli”. Sellainen tämä taisi olla? Tunnelmaa ei paljoa haitannut, vaikka katson rajassa seinällä olikin kakkakoristeita. Joku oli opiskellut graffitien tekemistä biologisilla aineilla. . .

Tämähän passaa, ajattelin. Jo piankin kurkun ärsytys alkoi hellittää, päänsärky – joka ilmenee allergiareaktion kanssa – sekin alkoi hellittää.

Huokasin helpotuksesta. Kirjaimellisesti. Pahiksien selli sisälsi sellaisia etuisuuksia, että ne taitavat olla selviytymisen seikkoja. Karut ja kolkot puitteet eivät nyt surettaneet. Betonista muurattu petitekele seinän vierellä oli ihan ok. Ei tarvinnut lattialla punkata. Se oli vieläpä maalattu harmaalla maalilla, niinkuin seinätkin. Vaihtoehtojankin oli? Saattoi istua punkan päällä, pystyisi tallustelemaan rinkiä lattialla, ja mahtui makoilemaan sellipedillä. Tämä säilö oli riisuttu malli. Betonipedillä ei ollut patjaa, tyynystä nyt puhumattakaan! Minulle parempi niin. En ikävöinyt yhtään sitä hajupommia, pölypesää, joka oli siellä yläkerran putiikissa. Enkä kaivannut tyynyä, joka lemusi kuin – – tuhkakupin, roskiksen ja viemärin coctail! Tästä vain punkkaamaan betonipedille! Kylmältä se tuntuu, kuin rantakallio alkukevään aikana. Mutta ei auta valittaa, valtio tämän yön maksaa. Ei moitetta. Mitä ihmettä olisi käynyt, ellei tätä arvonalennusta alimman portaan putka-asukkaiden osastolle olisi järjestynyt? Ei hoitsua, ei lääkäriä ei edes sitä Ventoline-kiekkoa!

Kävin kyljelleni, kippuraan kuin sikiöasentoon. Jospa pysyisin lämpinänä? Ylläni olivat vain ne kevyet työvaatteet, jotka päälläni olin tullut päivällä Pasilan poliisin ”vastaanotto-luukulle”. Hytisin vilusta. Hytiseminen on tarkoituksellinen elimistön reaktio. Se kiihdyttää pintaverenkiertoa, ohjaa verta sisäelimiin. Pumppu saa enemmän töitä, se alkaa puskea tehokkaammin verta, nostaa verenpainettakin. Elimistön kemialliset toiminnot tekevät mitä pitääkin. Eiköhän yksi yö nyt mene tässä mitenkuten? On sentään parantunut olo. Nenä ei tukkoinen. Koetan olla tyytyväinen. Pitää osata nousta vastarintaan. Pitää osata myös katsoa kaikki hyvät puolet? Mikä tässä enää hätänä? Pidän iltarukouksen, lyhyen kaavan mukaan ja sitten odottelen josko uni saapuisi?

Eihän se onnistunut. Torkuin, kääntyilin, mutta kehon lämpötila ei riittänyt lämmittämään paksua sementtimassaa allani. Uunihan siinä olisi tarvittu ja metrisiä halkoja! Peti hohkasi kylmyyttä. Piti hereillä. Koetin avartaa ajatteluani kaiken maailman vankila – ja selliasioihin. Olin tyytyväinen, ettei tässä säilössä vilissyt rottia, ei torakoita, ei luteita eikä kirppuja. Kaikki huomioiden vaakakuppi kallistui positiiviselle puolelle. Kunhan ei olisi niin kylmä? Lähetin rukousta vankien puolesta. Heitä maailmassa piisaa. Syyllisiä, syyttömiäkin, mielipidevankejakin. Muistin että lähes 300 miljoonaa kristittyä on vainottuina, kidutettuinakin, lähes viidessäkymmenessä maassa! Monet palelevat tänä yönä, en vain minä?

Inhimillisiä, asiallisia vartijoita!

Ajan kulumisesta ei ollut hajua. Kelloa kun ei ollut. Ilta se oli kuitenkin. Taas käytävältä kuului ääniä, kuului avainnipun kilinää. Ovet avattiin, ensin ulko-ovi, sitten pilttuun kalteriovi. Oli kaksi vartijaa.

– Iltaa rouva, toimme teille tämän pyytämänne Ventolinen, ja toimme myös viltin, ettei rouvaa palelisi!

– No kiitosta kovasti, kylmähän tämä koppi on, mutta Luojan kiitos että toivat minut tänne! Täällä sentään raikas ilma ja helpompaa hengittää.

  • Pahoittelut siitä mitä päivällä on tapahtunut, me emme niistä vastaa. Tulimme juuri töihin, vuoro vaihtui äsken.
  • Kiitos nyt tästä, auttanee tämä huopa nukkumisessa.
  • Hyvää yötä, aamulla hakevat teidät kuulusteluihin.

Hätä ei lue lakia?

No johan tämä nyt passaa, ajattelin! Otin kaksi astmasuihketta peräkkäin, ja aukenivat bronkukset kyllä. Että oikein huopakin! Näyttää olevan 1950-luvun kuosia ja väriä. Hiirenharmaa, vaiko armeijan harmaata, niiden poistovarastosta? Haalistuneen punaisia raitoja molemmissa päissä. Kyllä tätä sorttia oli lapsena nähty, kotonakin? Jos ne olivat vaikka USA:n toimittamia sota-ajan lahjoituksia? Tämähän on enemmän kuin kaivattu aarre! Iloisella mielellä levitin sen betonialustalle. Toinen puoli ensin, sitten asettauduin siihen pitkänä ja käärin toisen liepeen ylleni. Tämä oli kuin makuupussi. Tiukkaa teki että se ulottui ympärille. Jalkaterät jäivät ulkopuolelle. Pituus ei riittänyt. Nyt ei hätää! Vanha patinoitunut ja osin vanuttunut villa tekisi tehtäväänsä! Vai tekikö? Kulahtanut huopa ei riittänyt pitämään tarpeellista lämpöä. Olin kuin banaani kuoressaan, tiiviisti. Uni pakeni kun hytisytti. Kääntyilin ja torkahtelin. Mutta kun palelee usein alkaa pissahätä. Mikä nyt neuvoksi? Oli luvattu tulla saattelemaan käytävän vessaan. Pakko soittaa hälytintä.

Kun vessahätä yllättää – eikä sitä ole – hätä keksii keinot?

– Mitä asiaa? – Kun pitäis päästä asialle vessaan.

Kesti taas aikansa että saattopalvelu pelasi. Mahtoiko joku idea olla sellainenkin, että selliasukkaille piti opettaa valtion toimesta niin sanottua seurapiirirakkoa? Pitkitetyt menokeikat helpotushuoneeseen kasvattivat sekä kärsivällisyyttä että opettivat säätelyä? Tiedä häntä? Kun vartija lopuksi saapui (vain yksi tällä kertaa) – päätin olla kaukoviisas. Toimitettuani tarpeeni ja pestyäni kädet nappasin seinän telineestä nipun paperipyyhkeitä. Varalta? Koska takuulla taas tulisi uusi hätä, jopa isompi hätä. Jos vessapalvelu toimisi hitaalla vaihteella, tai jos ei toimisi ollenkaan, niin olisipahan ainakin suojapaperia panna pöksyihin, puskurivyöhykkeeksi, noin alkuun? Enpä olisi aavistanut kuinka hyvä tämä idea oli, ja sehän nähtäisiin muutaman tunnin perästä! Kipitin vartijan saatilla takaisin yösäilöön, öitsimään. Saisiko nukutuksi?

Selliosaston ohjelmatarjonta?

Haa, turha toive! Mutta mistä sitä minä ensikertalaisena saatoin tietää sellielämän öisistä ohjelmista? Yökerho siinä missä vapaalla jalallakin kulkevat tapaavat aamupuoleen juhlia ja irrotella! Nyt sain oppituntia…

Joku tietysti kiroili, joku komenteli näkemiään (?) pikku-ukkoja, joku ulvoi kuin susi kuutamossa, joku kaipasi jopa äitiä? Addiktiot ja niiden seuraukset. Eihän siinä uni ollut tullakseen, mitä turhaa toivetta! Ääniefektit raikuivat selleistä käytävään, joka oli kuin betonseinäinen kaikukaappi! Kukin huuteli avuksi ”jumalaansa”. Tutut alkukirjaimet, h… s…. p… v… ja niiden variaatiot.

Vaikka vartijat toki näkivät valvontakameroista tapahtumat, oletan etteivät ääniä kuulleet? (Kuka vartija olisi kestänyt sellaista mekkalaa, loputtomiin?) Putkakellarissa sen sijaan toiset eivät nähneet tapahtumia, mutta äänten perusteella saattoi sisällön tietää. Niinkuin ennenvanhaan maallakin kuunneltiin radiosta kuunnelmia, kuulokuvia.

Mikä neuvoksi? Oli nyt helppoa hengittää, siistiä selli-sisä-ilmaa. Ei pölyistä patjaa, ei ärsykkeitä. Peti ei pehmoinen ollut, kova kuin kivi, kolotti kylkeen Kuuluiko valtion kustantamassa yösviitissä samaan rahaan ohjelmatarjonta? – Ahaa, minulla välähti! Pistänpä lusikkani tuohon, yksi uusi kanava! Vaihtelua, yhdenvertaisesti? Joo?

Aloin laulaa. Valitsin musiikkiterapian mukaisen ohjelman. Ensin kansanlauluja, joitakin ikivihreitä. Tunteiden tuuletusta, kaveritukea, kuten RosvoRoope, Niin pieni ihmissydän on. Sitten muita, joissa voi elää omia tuntemuksiaan laulurunoilijan avulla. Talo nousevan auringon, Viidestoista yö, Vanha merimies muistelee, Kuolleet lehdet, Vihreät niityt, Satumaakin.

Kuulostelin? Eivät aplodeeranneet, mutta kukaan ei huudellut: Älä laula! Käytävälle ja toisiin koppeihin kaikki äänet kuuluivat. Jatkoin. Ekaa kertaa selliasukkaana ollen jotenkin käsitin, ettei mitään tiukkoja ”yörauha klo 22-07” voinut ollakaan? Minun yörauhani oli jo viety monta tuntia. Ollaan sitten yhdenvertaisia?

Tuon tunteita liikuttavan, menneitä muistoja auki avaavan repertuaarini perästä siirryin enemmän supportiiviseen lajiin: hoitaviin, herkkiin, lohduttaviin. Yritystä surujen suosta ilojen ikkunoita katsomaan. Aineistoa riitti. Satoja biisejä oli tarttunut niin ettei tarvinnut sanoja ja nuottipapereita. Päätin, että suomalaisia kun ollaan, nyt samassa suossa pohjimmaisessa pahnassa, otan isänmaallisia lauluja, (En kuitenkaan Porilaisten marssia. Se kun rasistinen, möllöttää mielen mustia mörköjä. Ihan väkivalta-vihakirjoitus-viharikoksenkin ainesta! Että pojat urhokkaat vainolaisen hurmehella (verellä) peittävät maan? Hui kamala! Hui noita sotamarsseja!) Mutta toki muita isänmaallisia. Karjalan kunnailla, Yö saaristossa, Oksalla ylimmällä. Kun edelleenkään ei protestia kuulunut, lopuksi otin vanhat tutut hartaat laulut. Aina toivotut: Maan korvessa kulkevi lapsosen tie, Oi Herra luoksein jää jo ilta on, Päivä vain ja hetki kerrallaan, Sua kohti Herrani, Olen kuullut on kaupunki tuolla.. .

Kun lopetin oli hiljaista kuin huopatossutehtaassa. Olivatko viimein nukahtaneet nämä levottomat sielut, kuin lapsena iltasadun ja iltalaulun myötä? Uutta toisen – vakikanavan – ohjelma-antia ei kuulunut. Niin sitten itsekin torkahdin muutamaksi levottomaksi tunniksi. Jossakin aamupuolen tietämissä se sitten tuli eteen. Mikä? Se iso hätä. Ja vaikka tämä ei kuulu ruokapöytäpuheiden sarjaan, se sisältyy putkayön menoon.

Ihmisen monia tärkeitä elintoimintoja säätelee tahdosta riippumaton autonominen hermosto, parasympaattinen, sympaattinen. Automaattinen siis. Niitä toimintoja ei voi käskemällä ja / tai kieltämällä ohjelmoida. Hyvä niin? Sydän sykkii, veri kiertää, hengitys pelaa, kehon lämpö pysyy vakiona, jne. Tähän piiriin kuuluu myös kuonanpoistojärjestelmä. Tarkoittaa sitä, että ihmisillä on oma rytminsä, milloin tulee vaikkapa iso vessahätä. Se ei todellakaan loputtomiin kielloista ja käskytyksistä piittaa! Usein suolentoiminta on vilkkaimmillaan aamusta, kun kehon toiminnot aktivoituvat yön levon perästä.

Hoitajien kapulakieltä

Tässä yhteydessä muistuu mieleen eräs kohtaus hoitotyön maailmasta. Potilaiden perustoiminnoista pidetään listaa. Mitataan lämpö, pulssi, verenpaine, kysytään muita perustoimintoja. Koetetaan noudattaa hienovaraista mallia. Joillekin asioille on pantu nimitys… joka saattaa hämärryttää?

– Päivää… miten on tänään vointi? – Laittakaapa tuo lämpömittari kainaloon, tarkistan tässä pulssin. Jos olette ollut pitkällään, niin mittaan kohta verenpaineen. Nämä ovat ihan rutiinitoimia. Ei mitään hätää!

– Hyvinhän minä tässä petissä, ei enää jomota tuo leikkauskohtakaan…

– Hyvä juttu… mutta yksi tärkeä kysymys: Onko suoli toiminut?

– Ai että onko suoli toiminut? Ainahan se toimii, onko nyt epäilyä että se olisi lakannut yhteistyöstä? Mikä se sellainen tauti on että suoli lakkaa virkaansa tekemästä?

– Ei, ei mitään hätää, älkää nyt säikähtäkö? Sitä minä tarkoitan, että onko suoli toiminut tänään, tai ehkä eilen?

– Mistäs minä sen tiedän. Jos se mokoma olisi tästä sairaalasta pultteja ottanut, ettei se enää… toimisi? Tämähän tuntuu pahalta?

– Kuulkaapas nyt, minä tarkoitin ihan sitä, että oletteko käynyt isolla hädällä vessassa?

– Vai sitäkö tämä teidän hoitsujen salakieli tarkoittaa? Miksette sano suoraan että onko poijjalla ollunna kakkahättää? Kakkahädäksi sen minä opin jo kakarana tietämään! Voi teidän hienohelmojen kanssa!

  • Anteeksi tämä teille syntynyt väärinkäsitys. Me tuota emme täällä… sairaalamaailmassa pidä tapana huudella ääneen: Onko kaikilla tullut kakkaa! Se voisi loukata?
  • No, miten sen nyt ottaa? Me miehet sanomme aina asioista niiden oikeilla nimillä. Jos on paskahätä, jos kusihätä? Onko se nyt niin kroisia? Kuulin kerran kyllä, kun eräs äiti sanoi poikavekaralleen, no koetapas nyt nätisti pisureerata, ettei mene kintuilles. – Mutsi, mä kusen nyt, älä sä siinä kato äläkä vahdi.

Kun vessapalvelusaattajat eivät tulleet?

Niin juuri? Kukin tahtoo toimittaa tarpeensa niinkuin yksityisasiana. Miten se onnistuisi, aina? Hätä ei lue lakia, ei kysy aikaa eikä paikkaa. Se tulee vääjäämättömästi, monesti aamuisen aikataulunsa mukaisesti. Miten sellainen hoituisi Pasilan putkakellarin säilössä? Vessatarve. Soittonappulasta hälyä. Sitten uudestaan ja taas uudestaan. Ei reagointia. Nukkuuko ne vartijat? Eikö yötyöstä makseta juuri siksi ylimääräistä lisää, että valvotaan? Eivät ainakaan hoitajat saa nukkua posottaa, vaarantaa potilaiden turvallisuutta ja hoitoa? Ehkä putkaporukka on arvioitu niin ala-arvoiseksi, ettei ole niin väliä, mitä yöllä on? Ja ainahan kuulee niistä putkakuolemistakin?

Ei vain vessapalvelu-saattoväki tullut paikalle. Mikä neuvoksi. Kun sinnikäs pidättelykään ei tuottanut tulosta. Poikkeusolot olivat puskeneet suolen kuralle. Maha möyrysi ja murisi. Kuulosti kuin Murre ja Mirre olisivat treenanneet murinakilpailun mm-otteluun! Vielä hälynapin painallus. Ei, ei mitään. Kuin kuolleiden kalmistossa! Mikä neuvoksi?

Minulla oli nyt kasa niitä käsipyyhepapereita. Olin pitänyt niitä pääni alla, kuin puuttuvan tyynyn sijaisena; korvikkeena. Näin ei kalloparkani tarvinnut levätä kylmän betonin päällä. Viltin reuna kun ei ulottunut hartioita ylemmäs. Nyt piti luopua tästä pään pehmikkeestä… Se intimiteettisuoja? Hoitajan töissäkin me koetamme muistaa nämä yksityisluonteiset seikat. Vuodepotilaan kohdalla pyrimme laittamaan sermin, ettei toinen vuodepotilas joudu katsomaan kehon alaosan pesutoimia. Ja, ettei potilas tunne olevansa ihan pesuteatterin lavalla! Kaikkien huoneen asukkaiden edessä. Sitä yksityisyyttä.

Koska sellin seinässä oli siis tuo valvontakamera, minun piti toimittaa hätäni kaikkien käytettävissä olevien sääntöjen puitteissa. Kuka tahtoisi tallennettua kuvaa, jossa pyllistää isolla hädällä? No, minulla oli se viltti. Kasasin käsipaperien paperinipun mahdollisimman siististi äärimmäiseen nurkkaan. Muutaman toki jätin hajunsyöjäksi, kasan päälle pantavaksi, pyyhkimiseen. Ajattelin kissoja, jotka siisteysasiassaan raapivat hiekkaa ja maata tekeleensä päälle. Vastoin miten koirat toimivat… Sitten vain huopa levitettynä kuin esirippu, esiliina eteen ja toimittamaan asiaa. Valvontakameran kuva jättää arvailun varaan, mitä viltin takana tapahtui? Mutta eihän se pitkään salassa pysynyt? Nurkassa oli nyt papereilla peitetty keko. Sorry vain, ajattelin, enkä tiennyt nauraako vai mitä? Varmaa on, etten ollut ensimmäinen putka-asiakas, joka näissä kuvioissa ihmetteli? Kuivaa kakkaa oli ylhäällä seinässä, oven päällä, kertoi tiettyä tarinaa…

Tietenkin helpotus oli suuri, mutta oli inhottavaa kokea siistinä naisihmisenä tällainenkin harmi? Aamulla pitäisi tämä toimitus kertoa, vaikka lemu kertoisi, että putkaosaston vessapalvelu pätki pahan kerran! Nyt piti piilottaa nenä viltin liepeen alle, koettaa torkahtaa.

Aamulla. Luulin näkeväni unta, mutta totta se oli että sellin ovelta kuului avainnipun kilinää. Tietysti? Eiväthän selliasukit tarvinneet sellaisia kohteliaisuusohjeita kuin että koputa kun olet menossa suljettuun yksityistilaan. Mitä turhia? Ovi vain auki tai tarkistusluukku ja siitä suoraan asiaan! Selli kun ei edusta minkään lajin yksityisyyttä, se on valtiovallan rahoittama ongelma…jät… ei kun ongelmanhoitolaitos, puplic-house! Joka sinne päätyy, saa kaiken niuhotuksen heittää.

Aamu se valkenee – sellissäkin?

No, oli kolme miestä ovella. Voi. Joko ne taas alkaa kolmen komitealla retuuttaa minua ja minne? Mutta ei? Oli ääni muuttunut kuin ennen vanhaan kellossa, kun se pääsi kellosepän voiteluun ja huoltoon.

  • Huomenta rouva, miten se yö on mennyt? (Kuin fiksummankin hotellin respassa, olin nyt jopa ”rouva”…)
  • Minä olen lääkäri, nuo tuossa vartijoita.
  • Kiitos, hyvinhän se lopulta meni . . . mutta mitä te täällä nyt olette? Puoli vuorokautta sitten minä pyysin hoitajaa, lääkäriä tai ainakin sitä astmasuihketta. Ei mitään! Sitten rahtasivat minut tähän selliin. Se pelasti kai pahemmalta tilanteelta. Siellä yläkerran putkaosaston sellissä kun oli niin kamala sisäilma, olen homeallergikko, ja reagoin moneen muuhunkin pölyyn ja ärsykkeisiin; tupakansavu on pahimmasta päästä!
  • No ei sitten hätää. Tuodaan teille rouva kohta aamiaista, olisiko jotakin toivetta? Tarvitsetteko lääkkeitä tai muuta?
  • En mitään. . . mutta keliakia kun on, niin ei tavallisia leipiä. Ja aamuisin on nivelreuman hoitoon kortisonia. Puolitoista tablettia viiden milligramman prednisolonia.
  • Tuodaan ne, sitten kuulemma pääsette kuulusteluihin.
  • Kiitos nyt vieläkin. Olen selviytynyt yön yli, tässä poterossa oli todella helppoa hengittää. Ne ystävälliset vartijat illalla toivat sen Ventolinenkin. Ja huovan etten palele. Kiitosta niille!
  • Eli, kaikki on mallillaan?
  • Sinnepäin, joo. Mutta ihmetyttää tämä touhu? Olisin voinut osallistua kuulusteluihin ilman tällaista kaameaa putkahommaa.
  • Olen lääkäri, en osaa siihen sanoa.
  • Ette niin, mutta tästä touhusta on kaikki järki ja inhimillisyys hukassa. Huomaatte että täällä haisee? Kukaan ei reagoinut lukuisiin hälykellon soittoihini. Pahoittelen, että jouduin luovaa kekseliäisyyttä harjoittaen perustamaan tuonne sellin nurkkaan sellaisen tilapäisvessan! Mutta, en aio siivota sitä, koska jos ei kerran herrat putkavartijat ehdi taikka viitsi tulla ovia avaamaan niin…. käy niinkuin koiran kohdalla. Jos ei kakkalenkille vie koko päivänä, voi varautua että koiraparka hädissään tekee tortut mihin tekee. Kyllä minua nolostuttaa, – ja arvostelenkin.
  • No ei huoli ottaa paineita tuollaisesta…
  • Vai ei? Minut on ilmeisen lainvastaisesti, vailla perusteita pidätetty, pantu putkaan. Pakkokeinojen käytölle ei ole ollut aihetta. Minulle on aiheutettu terveysriskiä, astmasuihkettani ei tuotu siellä yläkerran hajusellissä. Lääkärinä tajuatte, että pahasti on putkapojat homman häärineet!
  • En osaa ottaa ottaa tuohonkaan kantaa, kun en …
  • Kiitos vain, en ole teidän kannanottojen varassa, mutta on täysin selvää että tästä farssista vielä kuuluu! Kun illan suussa siellä hajusellissä soitin hälysummeria, ei kukaan tullut. Lopuksi kun alkoi olla vaikea saada ilmaa keuhkoihin, päätä särki, nenä tukossa, niin viimeisenä hälyttimenä käytin kenkäni korkoa. Kun sillä hakkasin putkan peltiovea, niin johan ukkelit heräsivät vartiokammarissaan. Niitä tuli oikein kolme korstoa, raahasivat minua kuin vaarallista säkkiä. Vieläkään ei sitä astmasuihketta! Luojan kiitos että toivat minut tänne.
  • Kuulkaa rouva, minun pitää mennä, syökää aamiainen ja . ..

Kun tripla-lähetystö poistui sellikäytävälle, tuli ajatus että jostakin syystä palvelu pelasi? Eikä aikaakaan niin tuotiin se aamupala, jopa gluteeniton sämpylä oli. Johan nyt sentään! Ei Suomen valtio ollut ihan kylmä ja kyyninen putkamummon asiassa? Myös lääkäri tuli uudelleen.

– Toin teille sen kortisonin. Tässä toisessa kipossa on särkylääkettä (?) (Oli kaksi pitkulaista troppia.)

  • Kiitos vain, en sellaista tarvitse. En muutenkaan harrasta pillereiden popsimista, siis särkylääkkeitäkään harkitsematta.
  • Jospa nyt ottaisitte nämä… kun kerran toin?
  • Olkaa hyvä ja viekää ne pois, en tarvitse, ettekö kuullut?

Jätti väkisin sen kipon. Lääkäri ei sanonut mitä toisessa lääkekipossa oli? Olosuhteet huomioiden ei kyllä tarvitse potea pilkunkaan vertaa paranoidisuutta ollakseen skeptinen? Luottamukseni oli romuttunut nollatasolle. Mikä lääkäri? Valelääkäri vai oikea? Nimeään ei sanonut. Särkylääkettä. Eikö oikea lääkäri aina kysy, mitä on tapana käyttää? Ammattilääkäri ei tuputa astmaoireiselle aspiriinia, ibuprofeenia!

Söin aamupalan, se kyllä maistui. Tohtorina esiintyneen pillerikipon jätin kunnioittavasti tarjottimelle! Jonkin ajan perästä kaksi vartijaa tuli. Sanoivat, että viedään rouva sinne yläkerran selliin takaisin. Lääkärikin siinä hääräsi. Tuputti ottamaan ne lääkkeet, ojensi kippoa.

– Kiitos vain, en todellakaan tarvitse näitä. Heitin kipon sisältöineen pitkin käytävän lattiaa. Miksi ihmeessä yritetään väkipakolla ujuttaa joitakin (?) rohtoja? Eikä tietoa, mitä lajia?

Noutajapoliisit aloittivat syynäyksen? Pakkokeinoja. . .

Vartijat veivät yläkerran selliin. Kamala haju ja ilma tyrmäsi ovelta. Pyysin: Olkaa ystävällisiä, viekää takaisin sinne alakerran säilöön. Veivät. Siellä kului tovi jos toinenkin, sitten kolinaa. Ovet aukesi,sisään tuli kaksi nuorehkoa miestä. Esittelivät itsensä poliiseiksi, jotka oli lähetetty Tampereelta noutamaan minua sinne, kuulusteluihin.

  • No mikä ettei niitä kuulusteluja voi täällä Helsingissä pitää?
  • Tutkinnanjohtajan määräys, myös määräys tehdä asuntoonne kotietsintä?
  • Ja mikähän poliisia nyt niin rassaa, että semmoinenkin?
  • No sitten teidän pitää noudattaa kaikkia niitä määräyksiä.
  • Miten pääsemme asuntoonne?
  • Tyttäreni lienee kotosalla, voi avata oven.
  • Kiitos, käymme tehtävällä ja tulemme sitten hakemaan teidät.

Että miksi ihmeessä sinne Tampereelle piti ajella? (Sepä selviäisi kyllä ennen iltaa! Vaikka en aavistanut.) Taas odottelua sellissä. Sitten nuoret poliisiherrat tulla kolisivat hakemaan. Lähdettiin hissillä ylemmäs. Tultiin putkatoimiston valvontakopperolle. Sain takaisin ne tavarani, jotka oli sinne otettu, kuittausta vastaan. Asteltiin poliisien autolle.

  • Kuulkaa kun pitäisi suorittaa vielä autoetsintä, sekin on määräys.
  • Vai että silleen? Ettekö löytäneet saalista säkkiin asunnolta? Ei me sieltä mitään otettu, ei siellä sellaista. . .
  • Sanoinhan minä jo etukäteen, ettei tavaroissani ole päivänvaloa kestämättömiä juttuja. Muistitte myös kellarin varastokomeron?
  • Ei me sieltäkään mitään löydetty eikä otettu, onko selvää?
  • Selvää on. Minua vain niin huvittaa ja naurattaa tämä poliisien farssi-teatteri-sarja. Luulisi poliiseilla olevan ihan oikeita tärkeitä kohteita joita tutkia. Nythän te monen miehen voimalla metsästätte hyttystä isolla kanuunalla!
  • No rouva, älkääpäs nyt innostuko, me hoidamme vain annettuja määräyksiä
  • Okei. Mennään sinne autohalliin. Voitte nuuskia sen menopelin. Tässähän menee muuten koko päivä teidän määräysten kanssa!

Mentiin parkkihalliin, jossa maksullisella paikalla autovanhukseni lepäsi. Edellisenä päivänä poliisimies (-) joka toimitti määräyksen säilöön otosta lausui juhlallisesti: – Kyllä tutkinnanjohtaja korvaa, jos jotain sakkoa kertyy! Höpöpö – minä tuumin. Olin satavarma ettei joku tutkinnanjohtaja pulittaisi palanutta puupenniä! Auto raksutti lisää parkkikuluja. Minä ne joutuisin maksamaan. (Niinkuin jouduinkin!)

  • No, löytyikö mitään poliisin kaipaamaa autostani?
  • Eihän sieltä sellaista, mutta määräys on määräys!
  • Jokos poliisherroille sopisi noudattaa sitä määräystä että ajettais vihdoin sinne Tampereelle? Vai pitääkö jotakin vielä syynätä?

Muilutusmatka Tampereelle!

Istuin poliisiauton takapenkillä, moottoritiellä kohti Tamperetta. Päästäni nousi kirjavia ajatuksia. Tämähän näyttää kuin komediassa Rosmot & Poliisit hölmölän jatkokertomuksissa!

Alkoi naurattaa moinen överi kohellus. Ei silti sovi nauraa kun toiset naama peruslukemilla tekevät virkatehtäväänsä! Mutta mitä? Kun nyt kerran olin pantu samaan kulkuneuvoon virkavallan kanssa, päätin pitää mummoikäisen vankalla kokemuksella esitelmän nuorille kavereille. Mistä syystä tässä istuin? Eihän niillä ollut hajua. Vain kuskeiksi oli määrätty ja syynääjiksi? Joku valtakunnan vaarallinen sanaseppo niillä oli nyt kyydissä? Kirjoitellut kirjoja? En enää säästellyt sanomisiani. Annoin kuulua referoidun hometalokaaoksen alusta lukien. Ei ne olisi tahtoneet kuulla.

  • Ei se meille kuulu, ne toppuuttelivat. Me vain kyyditään teitä!
  • Juurikin niin. Muilutatte minua Tampereelle! Parasta teille on tietää minkä lajin kriminaaliepäilty (!) kuluttaa takapenkkiä? Vai onko varusteissanne jokin kuonokoppa niinkuin koiralle? Ei, en minä pure teitä, en ole kouluttamaton koira. Eivät sanat puraise, ne vain kirpaisee. Puukot, pyssyt, pistoolit ja pommit eivät ole tarpeen. Sanalliset seikat ovat riittäneet minulle tähän saakka. Vaikka kirjoittamieni sanojen syystä nyt tässä istunkin. Sanat kestävät, totuus ei pala tulessa, sitä ei voi rovioilla polttaa. Ei edes suomalaisen virkavallan hiillostuskeinoilla.. .

Sitten eivät enää käskeneet olla hiljaa. Ehkäpä heitä askarrutti, että mikä kummallinen mummon-kuskaamis-keikka heille oli määrätty? Niinpä latasin tiivistetyn lounaan oikeus-ja poliisiasioiden areenoilta. Hometalon petos ja väärennysasiasta. – Miten poliisit olivat kiistattomin näytöin suojelleet Sen Pankkilaitoksen imagoa. Ilmiselvistä rikoksista ei ollut syytteeseen pantu! Jopa Tampereen poliisilaitoksella oli osuutensa. Pyydetty jatkotutkinta jätetty rempalleen, rötökset oli lakaistu maton alle piiloon. . .

– Älkää luulko etten minä käsitä tätäkään keikkaa? Kyllä yskän ymmärrän. Vanha kettu haistaa myrkyt. Vaikka te olettekin nyt vain määräyksen saaneita kuskeja, olette mukana sellaisessa likaisessa tapahtumapaketissa, joka ei jää hiljaiseksi. – Mutta en toki teitä syytä enkä ahdista, hyvä tämä kyyti on! Auto laatupeli, ei ota jousitus pohjaan, ei kolise iskunvaimentimet! Tämähän on luksusta. Makoilin kylmällä betonipedillä viime yön. Tämä toppaus allani on lepoa luille…

Apukuski soitteli kännykällä, vai lieko ollut peräti poliisin oma linja?Kääntyi sitten puoleeni ja sanoi:

  • Tutkinnanjohtaja pitää teidät ensi yön Tampereen putkassa.
  • Ja mistähän syystä? Eikö yhden yön putkapehmitys-operaatio tuottanut toivottua tulosta? Kuulkaa, kyllä minä nämä koukerot ja pehmitykset ymmärrän. Kärsittekö kuulla?

Kerrankin erässä Varsinais-Suomen poliisipiirissä minua kuulusteltiin koulukiusaamiseen liittyvässä asiassa. Kun kiusaaja sattui olemaan itse paikallisen poliisin poika, niin ilmeisen kollegiaalisista kytkennöistä johtuen kuulustelijapoliisi sepitti sopivan tarinan kuulustelupöytäkirjaan. Sitten koetti pakottaa minua allekirjoittamaan sitä, käskytti monta kertaa. – En allekirjoita poliisin korvien välistä tuotettua tekstiä, vain sen mitä itse olen lausunut. Taas pakotti ja painosti. Lopuksi – kun verenpaineeni oli muutenkin korkealla – ja kuulustelua oli junnattu monta tuntia, poltin päreeni. Kuulustelija hälytti paikalle poliisipäällikön. Tämä tarttui olkapäähäni kuin leijona saaliinsa kimppuun. Huusi kuin pasuna, silmät paloivat kuin kekäleet. – Nyt te lähdette heti ulos täältä! Raahasi minua.

Vieressäni istunut ihminen ei ehtinyt mitään. Ote oli niin rautainen, että jopa päällystakin hihankin läpi oli muodostunut neljän sormenpään malliset mustelmat. (Kävinkin heti valokuvaamossa. Kuvat tallessa) – Sanoin, että kävi eräs mies kimppuun, pahoinpitely. (Tuossa vaiheessa en tiennyt, mitä lajia tämä Poliisipäällikkö oli? Sittemmin hänet tuomittiin rikollisista seikoista ja sai kenkää.)

Kysymyksiä poliisien moraalista?

Kansalaisen on työlästä mieltää tällaisia piirteitä. Kuulustelut ovat kuin gestapon oppilaitoksen tutkinnon jäljiltä? Toki poliiseilla tulee olla hyvä kunto ja rautaiset otteet, tarvittaessa? Mutta silti? – Sanoin vielä kavereille, että jos pitää Tampereen putkan laatua testata ensi yönä, niin on pakko soittaa työpaikalle. Lääkärinlausunto tarvitaan, jos on sairas. Ellei ole, on kerrottava pätevä syy poissaoloon. Minut on ilmeisen laittomasti pidätetty, makuutettu putkassa, kuskattu toiseen kaupunkiin, eikä aamuvuoroon pääsy ole selvää! Tutkinnanjohtaja itse saa soittaa esimiehelleni! Nähtäväksi jää, hyväksyykö pomoni poissaolon? Sanokaa tämä sille tutkinnanjohtajalle. Jos homma olisi hoidettu Helsingissä, se olisi jo valmis! (Soitti…)

Elämässä tulee vastaan asioita, jotka painuvat kuin tulikirjaimin muistiin. Arjen tavallisten tapahtumien sijaan. Putkahomma Pasilassa, matka Tampereelle ja kuulustelu siellä, ne kuuluvat muistettaviin sellaisiin. Voin edelleen kuin ”nähdä” Pasilan pohjakerroksen putkakäytävän. Sellin raikkaamman ilman, vastakohtana yläkerran sellin tukahduttavalle tunkkaisuudelle. Muistan henkilöiden käytöksen. Hoitajat on koulutettu tekemään havintoja. Joskus ajattelee, että olisiko onnea huonommasta muistista? Plussat ja miinukset? Mutta rankat oikeudenkäynnit olivat viimeistelleet ajattelun, arviointien, havaintojen ja tarkan muistamisen tärkeyden. Se oli ollut hyödyllistäkin toki?

Moitteeton kuulustelija – kympin mies!

Kun saavuttiin Tampereelle, minut ohjattiin taas selliosastolle. Se oli uudempaa sorttia, oli jopa teräksinen WC-pytty nurkassa ja samaa materiaalia pesuallas. Saatoin koettaa kuurata hampaitani, joita en ollut päässyt pesemään sitten eilisen aamun jälkeen. Kului taas muutama tovi.

Sitten minua tuli hakemaan poliisimies, joka oli kuulustelua suorittava henkilö. Hän käyttäytyi asiallisesti ja kunnioitettavasti. Hän tervehti ystävällisesti – niinkuin palveluammatissa pitäisikin? Ei tarttunut nuttuuni, ei alkanut kiskoa ja retuuttaa. Miksi ikääntynyttä naisihmistä pitäisikään kiskoa ja töniä? Mikä sellaisia miehiä vaivaa? Olisiko se ehkä jokin naiskompleksi? Ilkeä äiti, äitipuoli, ilkeä naisopettaja, huono naiskumppani? Vaiko isämalli, miesmalli, joka hakkaa vaimonsa mennen tullen, ellei syytä – niin kaiken varalta turpiin! Tiedä näistä kaikista? Taikka miehen huono itsetunto, joka kerryttää pluspisteitä sillä, miten saa käyttää valtaansa naisiin?

Tämä poliisi näytti sivistyneeltä sellaiselta. Ei nyrkit pystyssä tai käpälät taskussa toljottavalta takakylän kundilta, joka on valmis otteluun, olkoon vastassa vaikka akkaihminen! Esitteli itsensä, sanoi nimensä. Lähdettiin hänen työhuoneeseensa. Paikalla oli mies (poliisi) joka sanoi olevansa kuulustelun todistaja. Niinpä? Minulle ei edelleenkään ollut annettu alkeellisiakaan oikeuksiani, ei edes kysytty! Oikeutta avustajaan, asianajajaan, tukihenkilöön, omaan todistajaan. Valtiovalta huolehti nyt kaikesta, protokolla toimi!

Kuulustelua suorittava poliisi (J) oli moitteeton tehtävässään. Alkumuodollisuuksien perästä kysymykset olivat pääosin asiallisia.

Koskivat sitä kirjaa. (Lainsuojattomana Suomessa, oikeusvaltiossa. 2005)Jotkut kysymykset olivat kuitenkin asiattomia. Tiesin (laista) ettei sellaiset seikat kuuluneet poliisiin valtapiiriin. Tuli vaikutelma kuin olisi suurennuslasilla koetettu etsiä mustaa kärpäsen kakkaa muuten puhtaasta ikkunasta! Jos paikalla olisi ollut lakimies, avustaja, tämä olisi ammatillisella rintaäänellä lopettanut alkuunsa moiset syynäykset! Strategia? Mistä aita on matalin, siitä vain! Ensin putkayön pehmitys, väsyttäminen, uhkaus toisesta putkayöstä, sitten räikeitä kysymyksiä, painostusta, vihjailua kuulusteluaikeista, koskien sivullisia ihmisiä. Miten mamma kaiken kestäisi? He olivat kategorioineet, profiloineet minut. Totta vieköön, saatoin olla vieläkin liki seitsemän vuotta kestäneen hometalokurimuksen kuluttama! Mutta olin myös kaiken sen korkeakoulun opettama, karaisema, osaava. Vaikean, pitkän oikeusjutun voittanut! Ei sellainen ihminen voi olla pehmoista pumpulia, eikä tyhmä kaalinpää! He olivat profiloineet minut hatarasti…

Tiedetään sitten myös, että elämässä usein pahuus kompastuu omiin kalosseihinsa. Niihin kapuloihin, joita on toiselle aivoitellut! Tämä oli nyt edessä. Se vaati väsyneen pääni terästämistä. Aamukahvin kofeiini oli jo aikaa sitten haihtunut. Verensokeri oli mitä oli. Hyvä oli etten ollut nauttinut sen Pasilan ”putkalääkärin” troppeja. . . ties mitä lajia?

Tyhjällä vatsalla kuulustelukierrokseen – painostukseen

Vastasin kaikkiin kysymyksiin. Ei ollut salattavaa, ei pimitettävää. Sitten ensimmäinen ”todistaja” lähti, työvuoro päättyi. Paikalle tuli toinen todistaja (?) sanoi nimensäkin mutta se meni korvieni ohitse.

Kun poliisi (J) jatkoi kyselyä, tapahtui outo juttu? Tämä uusi ”todistaja” alkoi kuin apukuulustelijan hommiin. Ryhtyi jankuttamaan tiettyä kysymystä ohi virallisen kuulustelijan. Kuin jokin päällepäsmäri. Tankkasi samaa kysymystä, yhä uudelleen. Silloin heräsin.

  • Anteeksi, kuka te olette, mikä oli nimi, ei jäänyt mieleen äsken?
  • Olen tutkinnanjohtaja…
  • Tutkinnanjohtaja?
  • Kyllä!
  • Kuulkaa nyt ovat puurot ja vellit menneet sekaisin! Ette voi olla samaan aikaan sekä tutkinnanjohtaja että todistaja. Ette voi senkään vertaa sekoilla kuulustelijan tehtäviin. Ettekä sitäkään vertaa ryhtyä painostamaan kuulusteltavaa. Se on lainvastaista, länsimaisessa oikeusjärjestelmässä. Kolleganne tuossa hallitsee tehtävänssä, teitä ei tarvita apulaiseksi!
  • Kulkaapas, nyt minulla oikein heräsi peräti vainu, niinkuin teillä etsivillä on tapana sanoa! Tekö määräsitte minut putkaan?
  • Kyllä.
  • Se oli paha moka. Miksi ette lähettänyt asialle yhtä ainoaakaan kuulustelukutsua postissa? Ryhdyitte tällaiseen naurettavaan menettelyyn. Ette ole valvonut oikeuksiani. Avustaja, todistaja? Jahtaatte kuin pahimman lajin roistoa, kuin ges..t… on kyttä!
  • Tuota saisinko selittää? Kun se pankkilaitos vaatii meitä. . .
  • Vai se on villakoiran ydin on? Pitikö teidän vartavasten ängetä itsenne tänne kuulusteluun kertomaan tuon pankin hartaan toiveen? Kolleganne tuossa ei sellaista ole esittänyt! Tämä johtaa loogiseen päätelmään, kärsittekö kysymyksen? – Paljonko se pankkilaitos maksoi, että ryhdyitte heidän sensuuriapulaiseksi?

Hätkähti. Ei vastannut, ei kiistänyt, sanoi vain…

  • No eihän meillä poliiseilla ole mitään teitä vastaan. Se pankki vaatii, että lupaisitte lopettaa kirjoittamisen hometalojutuista.
  • Kulkaa tutkinnanjohtaja. Te olette laittomilla vesillä. Pankilla, eikä poliiseilla ei ole mitään ennakkosensuurin oikeuksia. Eikä senkään vertaa valtaa kieltää ihmisen sananvapautta. Muistuuko mieleen perustuslain kyseinen säädös, ihmisoikeuksien sama artikla Euroopan unionissa, Ihmisoikeuksien julistus? Onko Tampere sellainen oikeusasioiden taantunut takapiha, jossa korvien välistä nousevat mielivaltaisuudet ajavat ohi lakien?
  • No eihän poliiseilla, mutta se pankki vaatii että lopettaisitte!
  • Eikö vielä mennyt perille? Päätän itse kirjoitanko lisää. Ehkä ne kolme kirjaa hometalokeissiä riittävät, se likatunkioaihe. Mutta mitä kirjoitan, siitä eivät päätä poliisit eikä pankkilaitos.
  • No ei, ei… J. tekee kuulustelun loppuun, saatte sitten lähteä.
  • Kuulkaa tutkinnanjohtaja. Tämä tapaus ei jää tähän. Minua on kohdeltu kaltoin, ihmisarvon ja perusoikeuksieni vastaisesti. Pakkokeinojen käyttö on ollut törkeä virhe. Putkamääräys, kotietsintä, autoetsintä, muilutus, painostus, villit virkakeinot! On täysi syy epäillä hyvä-veli-korruptiota teidän osaltanne? Olette häpeäksi selkärankaiselle poliisitoimelle. Kirjani ei ole minkään seikan perusteella lainvastainen. Se on dokumentti julkisesta oikeudenkäynnistä hometalon asiassa. Jos pankkilaitos siitä on hermostunut, katsokoot peiliin. Sieltä näkyvät ne naamat jotka pankin ”kunniaa” ovat itse vaarantaneet kunnianvastaisilla, arvottomilla ja kriminaalisen näytön seikoilla. . .
  • No, lopetetaan nyt sitten. Ei meidän poliisien olisi tarvinnut näin järeitä keinoja teihin soveltaa!
  • Ei totta tosiaankaan! Pakkokeinojen käyttö ilman päteviä syitä! Pankit käskyttävät poliiseja, usuttavat kimppuun sinitakkien koiralauman! Ymmärrätte, että perästä kuuluu. .
  • Voitte nyt lähteä, kun J. saa pöytäkirjan valmiiksi.
  • Ja millähän tavoin minä kotipuoleen siirryn?
  • Valtiolla ei ole velvoitetta kuljettaa kuulusteltavaa pois.
  • Mutta valtiolla oli oikeus muiluttaa minut kotipaikkakunnaltani tänne teidän konttoriin? Miten menen takaisin?
  • Julkisella kulkuneuvolla kait?

Kuulustelu tehtiinkin sitten ihan loppukirin luonteella valmiiksi. Tutkinnanjohtaja ei halunnut minua Tampereen selliin yöksi. . . eikä tuntunut kaipaavan enää lisää vastauksia minulta? Saatoin hyvin ymmärtää hänen fiiliksensä! Enkä myöskään viitsinyt muistuttaa, että autoni oli ollut nyt yli vuorokauden parkkisakkoja raksuttamassa. Tulin johtopäätökseen, että itse piti ne maksut maksaa. Helsingin poliisin lupaukset olivat tyhjää horinaa…

Kuulusteleva poliisi oli kaikin puolin kunnioitusta herättävä, sen ansaitseva. Alusta loppuun. Kun hän saatteli minua selliin hakemaan takkiani, kysyi: Miten pääsette kotiin? Sanoin, on minulla pankkikortilla katetta, menen junalla tai bussilla. Sitten hän kysyi: sopiiko että toisin mikrossa lämmitettyä lounasta? Jos on nälkä? – Kyllä se sopii, vatsahan tässä tyhjyyttään kurnii. Suomen valtion kuulustelujärjestelmä tarjosi murua rinnan alle, vaikka muilutettu saisikin kustantaa kotimatkansa.

Mustalla yötaivaalla voi näkyä tähtiä. Pimeässä yössä yksikin kynttilä valaisee. Kaiken myllerryksen keskellä tämä kuulusteleva poliisi edusti sellaisia valoja. Asiallinen, inhimillinen, ammatillinen. Loppupiste tässä keikassa olikin niin mieltä lämmittävä, että kyyneleet tippuivat ruokalautaselle. Hyvässä yhteydessä nimikin on paikallaan. Johansson. Luoja häntä edelleen siunatkoon! Lokakuun hämärtyvässä illassa suunnistin Tampereen rautatieasemalle. Väsymys puski päälle. Mutta olin selviytynyt taas tästäkin kummallisesta matkaosuudesta. Elämää tämäkin oli. Ehkä oli eväitäkin? Elämä tästä taas jatkuisi…

Selliseikkailun lopputulokset?

Kun tutkinta-aineisto aikanaan eteni syyttäjän pöydälle, tämä ei ryhtynyt syytetoimiin kirjaa ja minua vastaan. Kunnianloukkausta ei ollut, ei rikosta. Kirja ei sisältänyt rikoslain 24. luvun tekoja, valheellista huhua. Se perustui kaikkeen siihen kirjalliseen dokumenttiaineistoon, jota hometaloasia ja julkinen oikeusprosessi oli tuonut. Julkisesta prosessista on lupa julkisesti kirjoittaa. Syyttäjä totesi päätöksessään että minulla oli ollut oikeus kirjoittaa, ihan jopa surutyön puitteissa, työstää rankkojen kokemusten asioita.

Tässä tuli siis asiassa piste. Kirja oli vapaa sensuuriyrityksen pitkistä kynsistä. Minua oli retuutettu kuin pahaista räsynukkea. Ja mitä paljastui tutkinta-aineistosta? Pankkilaitoksen vallankäyttöyritystä, sellaista lajia ettei uskoisi Suomessa näkevänsä?

Esitutkintapöytäkirja (nro – – – R— ) kertoo karua kieltä. Oli puistattavaa lukea, miten ”raskaalla kalustolla” minua (tietämättäni) oli ajettu takaa, saalistusluonteisesti. Menettelyissä näkyy vaino, mielipidevaino, jatketun stalkkauksen malli. (Vainoaminen tuli rikoslakiin vasta vuoden 2014 alusta.) Ohessa autenttista luetteloa vaatimuspaketista, poliisin taholle. Uskomatonta, mutta totta!

A) Pyydämme poliisia viipymättä tutkimaan myös em. materiaalit sekä ryhtymään kaikkin mahdollisiin rikosprosessuaalisiin pakkokeinoihin, jotta loukkaavien kirjoitusten jatkuminen ja myös esillä olo estetään.” ”… jo vuosikausia… kirjoittelu on saatava loppumaan.” AA…

B) Poliisin tulisi ryhtyä toimenpiteisiin….. tämä onnistuu käsittääkseni takavarikoimalla ja tutkimalla hänen käytössään oleva tietokone.” AA…

C) Pyydän poliisia viipymättä ryhtymään toimenpiteisiin.” AA. . .

D) On täysin selvää että Maijaliisa Hiekkanen ei lopeta (kirjoittamista) ellei sitä todella estetä pidättämisellä ja vangitsemisella. Asianomistajilla on oikeus vaatia poliisia ja myös saada poliisi ryhtymään konkreettisiin toimenpiteisiin jotta (kirjoitukset)… saadaan estettyä. AA. . .

E) Rikosprosessuaalisen pakkokeinojen käyttöä ei saa estää Maijaliisa Hiekkasen terveydentila, ellei hänen tilansa edellytä tahdosta riippumatonta hoitoa. Jos Maijaliisa Hiekkanen on sairas, mutta ei tahdostaan riippu-mattoman hoidon tarpeessa, saa hän tarvittaessa hoitoa myös vangittuna.”

F) Asianomistajien vakaa kanta on, että ainoastaan pidätys-ja vangitsemisvaatimuksen esittäminen voivat estää Maijaliisa Hiekkasta jatkamasta kyseisenlaista toimintaansa.” AA…

G) ”X, X, ja X, … ovat jälleen pakotetut pyytämään poliisia viipymättä toimiin, jotta Maijaliisa Hiekkasen kirjoitukset ja sähköpostit saadaan heti loppumaan..” AA….

H) X,X ja X … vaativat, että poliisi ryhtyy välittömästi konkreettisiin toimenpiteisiin ja todella estää Maijaliisa Hiekkasta jatkamasta toimiaan (= kirjoittamista).” AA. . .

Kovasti oli pankin ja hometalon myyjän asianajaja (AA) ahkeroinut!

Ei siis ihme että tutkinnanjohtaja tuolissaan hikoillen (26.10.) parahtikin ” Että kun se pankki vaatii!”

Kenellekään lukutaitoiselle ja ymmärryskykyiselle ei jää epäselväksi mistä oli ollut kysymys? Mutta – jokainen vähänkin laintunteva myös ymmärtää, ettei pankilla ollut minkään valtakunnan lainmukaista oikeutta vaatia minua lopettamaan (pakkokeinoilla) kirjoittamista! Sellaista ennakkosensuurioikeutta ei kerta kaikkiaan ole oikeusvaltiossa! Pahasti oli siis pankin ihmisten ja heidän juristinsa päässä pätkinyt?

Poliisit eivät olleet ”totelleet” pitkään aikaan pankin painostavaa käskytystä. Mutta joku seikka sitten pehmitti poliisien rintaman? Sai heidät toimiaan, sokaisi realiteetit, pimitti järjellisen asiallisuustason! Kirjoitettujen käskytysten ohessa on mitä ilmeisemmin ollut ns. ”kuuma linja” puhelimien ja sähköpostien tasolla? Hermostuuhan siinä poliisi, lopuksi – kun pankki painaa päälle kuin hyökkäysvaunu! Poliisitkin unohtivat (?) ettei heillä ole mitään ennakkosensuurin oikeutta, oikeutta kieltää kansalaisia kirjoittamasta. Ei oikeutta painostaa, pakottaa.

YHTEENVETOA

Koko tapauspaketti on laadultaan ja sisällöltään kaameaa keissiä. Alusta loppuun saakka laittomuudet, virkavirheet ja mielivalta loistavat kuin parrasvaloissa, puhumattakaan pankin julmuudesta!

1) Kotietsintä oli virkavirhe. Tampereen poliisilla ei ollut ajankohtaista asianmukaista kotietsintälupaa lokakuussa 2007, menettely oli siis laiton.

Syynäyksessä ei löydetty eikä ”otettu talteen mitään” ( = kotietsinnän pöytäkirjan teksti.) saati jotakin”rikollisia kirjoituksia” tai kirjoja.

2) Pidättäminen, putkaan paiskaaminen, pakkokeinojen käyttö olivat ylimitoitettuja, mielivaltaa. Poliisin velvollisuus on toimittaa asiallinen kuulustelukutsu, hoitaa asia sivistyneen oikeusvaltion tavalla!

3) Olisi ollut myös oikeus kuulusteluihin omalla kotipaikkakunnalla, Helsingissä. Tampereelle muiluttaminen oli vallankäytön näyttöä.

4) Virheisiin on luettava myös se, että täysin syyttömiä sivullisia oli kuulusteltu. Painostavalla tavalla, ihmisiä, joilla ei mitään adekvaattista yhteyttä eikä osuutta Kirjan sisällön asiassa.

Tutkinnanjohtaja H.K. pahoitteli 26.10.2007 Tampereella:

Ei meidän olisi tarvinnut näin järeitä keinoja käyttää!”

Joku ehkä kysyy, miksi sitten tämä keissi on tässä esillä, yli 10 vuotta on tapauksesta. Hyvä kysymys! Muutama seikka. On sanonta,

ettei mikään asia ole ratkaistu, ennen kuin se on oikein ratkaistu”. Myös:

Mikä ei ole kohtuus, ei ole oikeuskaan!”

Täydellinen oikeuksien ryöstö ja riisto

Hometalokurimuksessa kävi niinkuin kävi. Voitettuamme juttupaketin liki seitsemän vuoren raskaan rintaman perästä, se johti uuteen jatkovahinkoon, josta Se Pankki ja Myyjä kantavat edelleen vastuuta. He kirjaimellisesti ”tuhosivat” perheemme taloudelliset olot, loppuelämää koskien.

Uusilla ketkukonsteillaan myyjä pankin avustuksella oli tehnyt itsensä ”varattomaksi, maksukyvyttömäksi”! Näin koko kauppahinta – (noin 80 000 euroa, 2003) – lainvoimaisen tuomion saatava, siitä ei ole tähän päivään mennessä näkynyt eikä kuulunut euron senttiäkään! Seuraukset? Hometalon kaaoksen velkavankila!

Tästä kaikesta jatketusta konnakerhoketkuilusta siis kirjoitin 2005. Surutyötäkin se oli. Eikö tuollainen julkea syyttömän perheen kohtelu ole traumatisoiva? Tuomioissa meillä ei todettu olleen mitään virhettä, ei kaupassa, ei luotonotossa, ei talon kosteusvaurioissa! Päin vastoin. Vahingoista vastuullisiksi oli tuomittu sekä myyjä että pankki, tuottamuksista.

Se kohtuullisuus? Tietyllä tavalla kaikki oli riistetty ja ryöstetty, meidät kynitty puille paljaille. Onko maailman kummallisin asia, että uhri puhuu, kirjoittaa? Kohtuutta? Ne katosivat meidän kohdallamme kuin avaruuden mustaan aukkoon! Hometalokaaoksessa puuttuu edelleen oikea finaali. Se mitä annetut tuomiot, niiden oikeusvoima edellytti. Ne ovat selvää kieltä, 10.6.2002. Keissi on ollut traumatisoiva, samoin putkajuttu. Tietysti tämä on ”elämää”? On oikeus omasta elämästään kirjoittaa? Tottahan toki!

Pater noster? ”Anna meille anteeksi meidän syntimme, niinkuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.”

Kyllä. Anteeksiantaminen on seikka, jolla jätetään asiat pois omista käsistä. Tässä maailmassa on annettava anteeksi vaikkei kukaan koskaan pyytäisi, katuisi? Anteeksiantaminen ihmisten kesken ei ratkaise kaikkea lopunperin. Selvittämättömät ja korjaamattomat vääryydet siirtyvät lopuksi siihen Ratkaisupöytään, jossa Lahjomaton Oikeusistuin antaa ehdottoman oikean päätöksen. Mitä sen perästä?

Vielä lisää myllytystä? Jälkipyykki. Tieto putka-asiasta levisi somessa ja medioissa melko laajasti (2007) sinne ja tänne loka-marraskuulla 2007. Tapauksesta keskusteltiin nettipalstoilla, sitä kritisoitiin. Eräät politiikot ottivat kantaa. Miten liki kuuskymppistä muoria höykkyytettiin moisella tavalla! Suomessa? Joku kirjoitti sen olevan kuin DDR-mallia.

Poliisit olivat kaiketi itsekin tajunneet, että mopo oli karannut käsistä moitittavasti. Miten koettaa putsata mainetta? Loppuvuodesta 2007 tuli kuulustelukutsu. Ei nyt putkapehmitystä, vaan asianmukainen kirjallinen kuulustelukutsu. Niinkuin oikeusvaltion poliisissa tuleekin tehdä! Minua vaadittiin syytteeseen virkamiehen vastustamisesta. Missä? Pasilan luukulla 25.10.2007. Ajatella tätä poliisien luovaa ajattelua?

a) Olin omasta aloitteestani mennyt sinne Pasilan luukulle 25.10. Vastustamaanko? Ei, vaan mahdollisesti selvittämään jotakin?

b) Vastustelematta suostuin, myönnyin määräykseen, että yöksi säilöön!

c) Kestin, kun poliisi – retuutti minua siihen sivuhuoneeseen. Samoin, kun toinen saattomies kovin käsiottein kuskasi sinne putkaosastolle.

d) Mukisematta luovutin kaiken ”irtaimiston” niin kuin käskettiin.

e) Kiltisti kestin kaiken, senkin kun minua roudattiin kolmen körilään voimin sinne alakerran pahimpien pahiksien osastolle.

f) Kiltisti suostuin siihen, että vietäisiin Tampereelle kuulusteluihin, vaikka piti pitää ne Helsingissä.

g) Myönnyin määräykseen, että asuntoni, varastokomeroni, autorotiskoni tutkittiin.

h) Kiltisti istuin poliisien kyydissä. Kuljin Tampereen poliisilaitoksella mihin komennettiin, vietiin!

i) Kestin sen laittoman menettelyn, painostuksen jota tutkinnanjohtaja yritti kuulusteluiden ”nimissä”…

j) Palasin Hesaan. Maksoin junalipun, parkkihallin sakot…

Se että vastustin (verbaalisesti) käytettyä mielivaltaa, ei ole virkamiehen vastustamista. Laittomuutta on oikeus sanoilla vastustaa, mielipiteen – ja sananvapaus ei ole (toistaiseksi Suomessa!) ollut kriminalisoitua?

Kuulustelut pidettiin Riihimäellä asianajajani läsnäollessa. Kuulustelija pudisteli päätään ja ihmetteli, että mikä on homman nimi? Hän ei nähnyt syytteelle syytä. Kun kerroin referoidun koosteen putka-asiasta, hän oli yhä enemmän hämmentynyt. . . Kuulustelu meni muodollisena loppuun. Näkyi pian päätös. Syyteasia katkesi kuin kanan lento, perusteita oli vähemmän kuin kanalla on hampaita!

Sananvapaus – uhanalainen laji?

Eli, sananvapaus on uhanalainen laji. Tälläkin hetkellä viruu monessa vankiloukossa mielipidevankeja. Suomessa silti vain harvakseltaan on kokonaisia kirjoja jahdattu. Eräs tapaus on. Liisa Mariapori kirjoitti taannoin kirjan Verottaja tappolinjalla. Seurasi oikeudenkäynti, hänet tuomittiin. Mutta sittemmin Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimessa asia muuttui. Oli toimittu väärin. Suomen valtio tuomittiin sakkoihin asian johdosta. (Netistä löytyy infoa.) Kirja vapautettiin takavarikosta.

Juuri näinä aikoina sananvapauden asiassa käydään kädenvääntöä. Vihapuheen ja – vihakirjoitusten verukkeella koetetaan suitsia ihmisten ihan lainmukaisia kirjoitusoikeuksia. Valmisteilla on myös tiedustelulaki, joka antaisi oikeudet kansalaisten seurantaan, turvallisuuden nimissä.

On täysin selvää, että ongelmia tulee. Turvallisuusasiaan vetoamalla otetaan seurantaan mitä vain, missä vain? Ihmisten yksityisyys revitään rikki ja auki.

Kukaan ei voi tietää olevansa täysin turvassa. Kuka tahansa saattaa joutua jopa ilman syytä ja aihetta kyttäyksen kohteeksi. Voidaan ryhtyä harhautusmenettelyihin, valesyytteisiinkin. Poliisinkaan toimintaan ei voi aukottomasti luottaa, senhän tiedämme. Kuka tahansa saatetaan siis erilaisin vallankäytön keinoin saattaa silkan mielivaltaisen ajojahdin uhriksi. Joku mahdollinen ”tiedusteluvaltuutettu” on samaa sorttia muodollinen kumileimasin kuin nykyiset laillisuusvalvojatkin! Etenemme totaalivalvonnan koneen nappuloiksi. . .

Ehkä siksikin tämä putka-asian keissi, yli kymmenen vuoden takaa? Siinä on aineksia, joita on syytä pohtia? Valta turmelee. Vallankäytössä pitäisi noudattaa laillisia rajoja. Entä jos niistä lipsutaan. Historian lehdet kyllä muistuttavat sellaisista hirvittävyyksistä. Eikä mikään takaa, etteikö edelleenkin ihmiset voisi muuttua pedoiksi, ihmispedoiksi? Mitä sitten?

***********************************************************

Edellä oleva teksti on suora lainaus kirjasta

Elämää & Eväitä, Maijaliisa Hiekkanen 2018. Sivut 40-71.

Huomautus: tähän tekstiin on lukuoikeus, tällä sivustolla.

Muuten on tämä säädös: All rights reserved

Sananvapaus – Maijaliisa Hiekkanen – Sivuston käyttörajoitukset. Tämän sivuston aineisto on tekijänoikeuslain alainen. Mitään sisältöä ei saa kopioida, tallentaa, siirtää, muokata eikä julkaista uudelleen missään muodossa. Osittaisista tekstilainauksista sovittava sivuston omistajan kanssa.

Copyright © Maijaliisa Hiekkanen

Vapaa kirjoittaja, kirjailija

Tekijänoikeuslaki 1§ ja 56 a §.

Sananvapauden saarellani?

Ajattelen vapaasti. Pohdinkin. Kirjoitan vapaasti. Ja otan vastuun. Ei siis huolta eikä hätää.

Vaikka niinkin kävisi, ja käykin usein tässä maailmassa – että sananvapaus otetaan pois. Sittenkin jää jäljelle ajattelun vapaus.

Ajattelen – olen olemassa. Kiitän elämästä!

Vapaa kirjoittaja, kirjailija

Tekijänoikeuslaki 1§ ja 56 a §.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *