Tällä uudella sivulla tuon välähdyksiä erilaisista elämäni hetkistä, tapahtumista ja tilanteista.
Muistelmakirjani ( alkaen 2012)
– ovat poikineet paljon palautetta ja pyyntöjä, että kertoisin kirjoissani kerrotuista asioista muutenkin ja muuallakin. Täällä eivät tietenkään mitkään maksipitkät postaukset puolla paikkaansa? Kirjat ovat kirjoja. Netti on netti. Mutta tosiaan – lyhyitä välähdyksiä, otoksia? Sellaisillakin on paikkansa ja tehtävänsä. Nyt siis koetan toteuttaa monien toiveita. Lisään jatkossa otteita ja pätkiä kirjoistani.
Taustaa?
Kun jäin eläkkeelle hoitajan työtehtävistä, alkoi se siirtymävaihe, joka liittyy lähes kaikkien työelämän jättävien kuvioihin. Siinä välivaiheessa pohditaan tulevia eläkeläispäiviä, mutta aika usein kai katse kääntyy taaksepäin. Eletyn elämän juttuihin. Näin myös minun kohdallani.
Monet eletyn elämän asiat ja muistot nostivat pintaan tunteita. Iloja ja suruja, taisteluita ja voittoja. Tuskaa ja riemua. Näin alkoi kirjasarjani: MUISTELMIA.
ILON ikkunoita – Ihmeiden ovia, 2012
KOTIAPULAINEN, 2016
SELVIYTYMISEN seikkailuja – kotimaisissa kuvioissa, 2017
SUOMI 99- mitä edessä, 2017
ELÄMÄÄ & eväitä, 2018
MISSÄ hoitaja viipyy? Hoitajan muistelmia, 2019
Näiden kirjojen lisäksi aiemmin olen kirjoittanut lukuisia muita kirjoja, muun muassa koskien koulukiusaamisen kaaosta (1997) hometalopetoksen uhrin rankkoja polkuja (1999-2005) ja muita. Julkaisuja yhteensä yli 20 kpl. Kuulun nykyisin kirjailijoiden etuja valvovaan järjestöön, SANASTO.
KIRJOITTAMISEN hyödyt ja hyödyllisyys?
Voin todeta, että kirjoittaminen on uskomattoman tehokasta ja hoitavaa asiaa! Itse aloitin aktiivisen kirjoittamisen liki 45 vuotta sitten. Ne olivat runoja, proosaa, omien tunteiden ja tapahtumien prosessointia. Runokirjani julkaisu 1980 oli ensimmäinen tuote.
Päiväkirjoista tuli uskollisia ystäviä. En edes ole pysynyt mukana laskuissa, kuinka monia kymmeniä sellaisia niitä on kertynyt! Näet kun ihminen pitää päiväkirjaa, muistikirjaa, hän auttaa itseään. Kun aidosti ja rehellisesti kirjoittaa asioita, ja kohtaa ne face-to-face tasolla, ne konkretisoituvat, selkenevät. Voi tehdä samalla surutyötäkin, työstää tapahtumia. Näin ne tulevat käsitellyiksi, kuin terapeutin istunnossa ikään.
Lopuksi työstetyt asiat lopulta asettuvat osaksi elämää, muistoja, menneisyyttä. Osaksi persoonaa, kokonaisuutta. Tulee sekin hetki, että ne työstetyt asiat voi siirtää Elämän Mappirivistöön. Ja mappi hyllylle!
En voi kylliksi kehua kirjoittamisen hyödyllisyyttä. Sama pätee tietysti lukemiseen. Itse olen kirjoittamisen ohessa varsinainen ”lukutoukka” – kirjojen suurkuluttaja. Eläkkeelle jäämisen perästä, kun vihdoin oli aikaa! – käsissäni rapisi noin 50-100 kirjaa vuodessa. Viime aikoina tahti on hiukan vähentynyt!
Kirjoittamisen ja lukemisen lisäksi musiikki on näytellyt merkittävää osuutta elämäni kuvioissa. Tosi paljon. Siis myös luova musiikin taso, kun olen säveltänyt ja sanoittanut yli 100 laulusävellystä, alkaen 1972. http://elamanlaulu.com/elamanlaulua/
Sitten halusin oikein syventyä musiikin sisällisiin mekanismeihin ja mahdollisuuksiin, ja opiskelin musiikkiterapiaa 1987-1990 Sibelius-Akatemiassa.
Voi todeta, että tehokkaita Luojan Lahjoja ovat niin kirjoittaminen, lukeminen kuin musiikki. Tietysti ihmisen osuus on kirjoitustaito, lukutaito. Mutta kuulemisen ja näkemisen ja puhumisen lahjat ovat ilmaisia.
OTTEITA – välähdyksiä
Ja nyt muistojen galleriaan . .
OSA 1
Muistuu elävästi mieleeni se, kun nuorena hoitajana jouduin silmätysten sairauksien ja kärsimysten maailmaan. Otan tähän tapauksen, jonka olen kirjoittanut muistelmakirjassani:
MISSÄ HOITAJA viipyy? Hoitajan muistelmia. 2019.
(Sivuilta 22-24)
”Ammattiinsa valmistuvat hoitajat aloittavat työnsä usein sijaisina. Niin minäkin. Kesän 1986 alussa tein sopimuksen, mutta työpistettä en voinut toki määrätä. Vaikka se oli tehohoidon osasto, astuin haasteeseen luottavaisin mielin. Tiesin että lääkärit ja sairaanhoitajat kantoivat pää- vastuuta. Perushoidon tehtävät sisälsivät sellaista, joka kyllä hoituisi eikä kynnys olisi liian korkea. Lääkehoidot ja erikoishoidot pitäisi oppia ja opetella, sen mukaan mitä missäkin tarpeen olisi?
Tästä sijaisuudesta alkoi polkuni hoitajan tehtävissä. Enpä olisi uskonut, että tässä eläkeiässä – liki puoli elämää vanhempana – toteaisin olleeni mitä erilaisimmissa töissä ja kohteissa! Eikä mikään paha eikä valitettava asia suinkaan? Päinvastoin! Vaikka uuden oppiminen ottaa aina aikansa, on ollut todella kiintoisaa nähdä hoitajan työn erilaisia puolia, ihmisiä, tapoja, paikkoja.
Aloitettuani sijaisuuksissa 1986, työelämän loppupuolikin oli kymmenisen vuotta lähes pelkkää sijaisuutta. Pidempiä ja lyhyempiä. Vastaan oli tullut muuttoja eri paikkakunnille, niin koulukiusaamisen syystä kuin hometalo-ongelman ja kodin menettämisen perästä. Näin ollen ei mitään ”vakkarin virkaa” voinut toivoa, mutta työtä kyllä riitti. Ei tarvinnut turvautua lainkaan työttömyyskorvauksiin.
Toki niitä olisi tullut, mutta lapsuuden opetus tehdä työtä, ottaa vastuu elämästä oli niin selkäytimessä, että se siivitti ja aktivoi hakemaan ja saamaan töitä. Vuonna 2008 veropäätöksessä näkyy peräti kahdeksan eri työnantajaa, ja työkohteita oli 11 työpistettä. Oli 50 % työajan jatkuva sijaisuus, muut olivat pätkätöitä, keikkoja. Olin ihan tyytyväinen, vaikka sijaisena toimiminen vaatii luonnetta ja kykyä tarttua toimeen. Hoitamisen pelisilmää ja oma-aloitteisuutta. Perehdytykset kun jäävät usein sille asteelle, että muun muassa kotihoidossa annetaan käteen avainnippu, asiakkaiden nimi-ja osoitelista! On otettava selvää kaikista relevanteista seikoista.
Opin sijaisena toimiessani tuntemaan monia hoitajia, jotka olivat vasiten valinneet ”keikkalaisen” työt. Sanoivat että se sopii. Saa itse valita vuorot ja tehtävät. Ei ole sidottu sillä tavalla. Jotkut olivat taas valinneet toimia pelkissä yövuoroissa. Sanoivat että kroppa sopeutuu sellaiseen paremmin kuin ainaiseen vuorojen vaihtumiseen.
Perushoidon tehtävissä työskentelin akuuttihoidon ja pitkäaikais- sairaiden osastoilla, vanhainkodeissa, hoitokodeissa, palvelutaloissa., kotihoidossa, kehitysvammaisten ryhmäkodin ohjaajana, kuntoutus-laitoksen asiakkaiden vastaanottajana, päivätoiminnan vetäjänä. Monta lajia työtä ja tehtäviä. Opettavaista ja antoisaa. Näistä työasioista nyt muutamia poimintoja.
Juhannussaunaa 1986
Kun aloitin työni kesällä 1986 tutun keskussairaalan teho-osastolla, sain tehtäväksi siirtyä palovammapotilaan hoitohuoneeseen, auttamaan sairaanhoitajan työssä. Potilas oli erittäin pahoin palanut, kolmannen asteen palovammat kattavasti kehossa. Vain kehon alaosassa, lyhyiden sortsien kohdalla oli näkyvissä ehjää ihoa. Ilmeisesti grillaus oli karannut hallinnasta, kesäisessä säässä traagisin seurauksin? Tietenkin tilanne oli täysin toivoton. Sellaisesta tilanteesta on mahdoton suoriutua elämään, kun ihoalueesta on tuhoutunut valtaosa.
Tehtäviini sairaanhoitajan kanssa kuului aamulla suihkutus. Pitkän letkun päässä olevalla suihkulla suihkutimme vuoteessa tajuttomana makaavan potilaan kuolleita ihokudoksia. Vesi ja sen mukana irtoavat ihonosat virtasivat saaviin sängyn vierellä. Oli liki mahdotonta katsoa sellaista ongelmaa. Nuorena hoitajana on niin herkkä ja kokematon kaikesta. Suihkutus oli silti välttämätöntä. Irralliset kudokset olivat mikrobikasvun alustaa, ne piti puhdistella pois. Silti vaikka tilanne oli mikä oli.
Tuo juhannusaatto on jäänyt lähtemättömästi mieleen. Sairaanhoitajalla oli muita töitä siinä samalla, joten hän jätti minut potilaan kanssa kahden. Kävi välillä lisäämässä lääkettä tippaletkuun, neuvoi säätämään tiputusnopeutta. Niin sitten olin ja hikoilin huoneessa jossa lämpötila yli 30 astetta. Vihreän suojavaatteen alla hiki virtasi pitkin selkärankaa, suojapäähineen alta pitkin ohimoita, hengityssuojaimen alta leukaan. Hansikkaidenkin alus hikoili. Ei auttanut. Mutta mitä valittaa? Olin sentään terve ja elämässä kiinni, vierellä ihminen jonka elinpolku oli loppumassa, surullisella ja tuskaisella tavalla. Mitä tehdä? Eipä juuri mitään. Siinä joutuu keskelle elämän vaikeita faktoja. Kun mitään ei ole tehtävissä, ei edes kivun lievitys täysin korjaa potilaan tilaa?
Kun huomasin, että potilas aika ajoin liikahteli, ilmensi oireillaan jotakin, päätin tarjota jotakin mielestäni lohdullista? Muistin lapsuuteni rauhoittavat kehtolaulut, ja muut hoitavat sellaiset. On sanottu, että tajutonkin ihminen kuulee, vaikka ei reagoi. Syvässäkin koomassa olevan on todettu reagoivan johonkin ja jotenkin? Ihmisen kuuloaisti on ensimmäinen joka alkaa toimia. Jo viiden kuukauden ikäinen sikiö kuulee kohdussa ollessaan äänimateriaalia. On myös sanottu, että kuuloaisti olisi viimeinen aisti joka lopuksi toimii.
Niinpä menin tuolini kanssa istumaan potilaan pääpuoleen. Aloitin tutuilla perinteisillä lauluilla. Huomasin että tämä liikutti päätään. Toistuvasti. En ruvennut siinä juttelemaan mitään, pidin taukoa ja jatkoin taas toisella laululla. Potilas reagoi, pää liikahteli. Ei muuta. Kun lopetin hän oli aloillaan. Kristittynä ihmisenä koin, että vielä rukoilen kärsivän lähimmäiseni puolesta. Tuskin pappia oli aiottu kutsua paikalle? Eihän potilas kyennyt viimeisiä toiveitaan esittämään.
Luin ihan hiljakseen Herran siunauksen. Olihan meidät opiskelun uskontotietouden kurssilla opetettu kohtaamaan kuoleva potilas. Nyt ei ollut selvillä vakaumus, mutta mitä haittaa potilaalle koituisi, jos tuskaista matkalaista siunaa siirtymisessä tuonpuoleiseen?
Kun työvuoro oli päättymässä, olin kuin olisin saunassa ollut. Suojavaatekin oli märkä. Mitään juhannusfiilinkiä ei syntynyt. Kärsimys ja kuolema ei katso aikaa eikä paikkaa. Ajattelin, etten tarvitsisi juhannussaunan löylyä, pelkkä viileä suihku ja järven uimavesi riittäisi.
Tullessani taas seuraaviin työvuoroihin kuulin että potilas oli päässyt tuskistaan. Siitä olin toki kovin helpottunut, vaikka surin sitä, että suhteellisen nuoren miehen elämä oli päättynyt niin kamalalla tavalla. Niin se monesti menee? Emme kukaan tiedä, miten ja missä ja milloin kohtalo korjaa kulkijoita.”
Em. katkelma on kirjasta Missä hoitaja viipyy. Copyright © Maijaliisa Hiekkanen
************’
Muistojeni galleriasta, jatkuu. . .
OSA 2 – – mummon matkaevästä, 1957
Katkelma kirjasta ELÄMÄÄ ja eväitä, sivut 14-17
Tässä nyt katkelma kirjastani. Näin äitienpäivänä muistot myös mummoista, isoäideistä saattavat nousta pintaan. Onnellinen se ihminen, jolla on lapsuudessaan ollut ilo kokea lämpöä ja rakkautta mummon, vaarin taikka muun ikääntyneen sukulaisen taholta.
”Kaikilla meillä on muistoja matkoista, retkistä, eväistä. Ehkä varsinkin juuri eväistä? Kun aikoinaan halusin lastemme löytävän esimerkiksi metsäretkien tunnelmia ja iloja – kävi näin.
Päästyämme perille tiettyyn hyvään paikkaan, korkealle kalliolle josta upeat näköalat, taikka rannalle kivaan hiekkapoukamaan, ensimmäinen puheenparsi jälkikasvulla oli, milloin me aletaan syödä niitä eväitä? Tietysti lapsilla on hyvin usein oikea nälkä; hehän kuluttavat energiaa kasvamiseensa. Mutta luulen olennaisen syyn olleen juuri se tunnelma joka retkiruokaan liittyi. Toki tarpominen metsämaastossa synnytti tervettä ruokahaluakin. Silloin jos kyseessä oli marjastusmatka, sen rituaaleihin sisältyi aina ehto: ensin kerätään kippo täyteen, sitten pidetään evästauko.
Elämä kysyy ainaisia eväitä. Arkisia aterioita, aamiaisia, lounaita, illallista. Joskus käydään brunssilla tai sitten ravitaan kroppaa juhlien buffetpöydästä. Erikseen ovat sitten työeväät, retkieväät, matkaeväät, talkooeväät, mökkieväät. Kuinka monenlaisia muistoja, ajatuksia ja tuntemuksia liittyykään meidän itsekunkin tapauksissa!
Mummin matkaeväitä? Viisas rakas mummoni, äidin äiti, oli toki hyvä ruokaemäntä. Niinkuin maatalojen emännät tapasivat olla. Tekivät yksinkertaista mutta maistuvaa tarjottavaa. Ehkä se siitäkin syystä niin maistui, ettei joka päivä ollut herkkuja esillä, mistään pikaruuasta, makeisista ja limuista puhumattakaan! Aterioiden välillä oli selkeä taukoaika, terveeseen ruoansulatukseen hyväksi todettu. Väliajat kuluivat ahkerassa työnteossa taikka muissa puuhissa, varsinkin kesäisin, mutta myös talvella. Sen lisäksi että mummo oli oivallinen keittiöhengetär, häntä elämä oli valmentanut myös huolehtimaan ihmisen muista evästarpeista, elämisen kaikkinaisen kehityksen ja jaksamisen puolista.
– Tulehan sie tyttöraiska miun kanssain tänne keittiöön. Istuppas tuoho hellajakkaralle niin mie haen siulle namia!
Mummo kipitti ruokakomerolle, sieltä kuului ääniä, vähän kolinaa. Tullessaan mummolla oli kahvikupin tasetilla keko pikkuleipiä ja viinimarjamehupullo kädessä.
– Näistähän sie Maija niin tykkäät, syöhän nyt monta kappaletta!
– -Tietysti mie tykkään. muistathan sie mummo kun kähvelsin kerran niitä siun ruokakonttorin hyllyltä.
– Joo, sen mie olen antanu anteeksi, elä siekään enää muistele sitä enempää. Syö nyt vain nuo murokakut ja juo mehua päälle, niin männään sitten tuonne pirtin penkin ääreen. Mie harjaan nuo takut siun hiuksistais. Tietysti mie ymmärsin sen pikkuleipien kähveltämisen. Teitä on siun kotonas niin iso liuta mukuloita, ettei siinä isosta limpustakaan pitkään piisaa purtavaa. Eikä teillä paljon kakkuja leivota
– Ei monesti. Onpa mukavaa että sie ymmärrät köyhyyvven, se tuntuu niin kurjalta. Koulussakin maha murisee tunnilla. Toiset tuijottaa pitkään. On niin kauan odotettava sitä keittolan keittoa!
-Tiedän tiedän rakas lapsi. Itsekin mie olen nähny nälkää pienenä, monet kerrat. Halla vei viljan, perunapelto musteni pakkasyönä. Eivät pottujen mukulat sitten kasvaneet. Piti sotkea olkisilppua leipätaikinaan. Äitillä valuivat kyyneleet taikinatiinuun. Mutta minkäs mahdoit! Maha tuli kuralle siitä olkileivästä, mutta äiti muistutti että ennen oli pantu jopa petäjän kuoren ainetta leipätaikinaan ja siitä vasta vatsa kärsi! No, mukisematta sitten syötiin nauriita kaiken talvea ja odoteltiin kevättä. Nauriit olivat kyllä maukkaita, varsinkin uunin hiilloksella paistetut, mutta kerettiin kyllästyä niihin. Kun kevät tuli, keitettiin nokkosista keittoa, kaivettiin maasta voikukan paksuja juuria. Saatiin taas tuoretta kalaakin. Tuntui juhlalta saada syödä kalakeittoa! Tietysti kiiteltiin vesissä silmin ruoasta, Luojan lahjoista. Nälkä oli opettanut, ettei mikään ole itsestään selvää. Lehmät, lampaat, hevoset pääsivät laitumelle. Nekin olivat yhtä iloisia kuin ihmiset tuoreesta eväästä. Elämiseen tarvitaan evästä, ihmiset ja elikot, maan kasvitkin. – Mutta tulehan sie tyttö nyt tänne pirtin penkin luokse. Istu siihen permannolle, mie käyn tähän penkille.
– -Voi voi kun siun hiukses onkin pahassa takussa, tätä vyyhteä!
–– Niin se on mummi, kun äitillä on ne reumaattiset käet, eikä se muutenkaan ehtisi miun tukkaa kammata. Pikkusiskollakin on tukka kuin peikolla. Hiukset on ihan solmussa. Kun joskus koetan niitä setviä se kiljuu kuin pikkuporsas. Sellanen tuotiin meille kesäpossuksi, säkissä. Sisko kiljuu samalla lailla.
— No niin, panehan sie silmät nyt kiinni, äläkä pure mummon kinttuja jos mie vahingossa liikaa kiskaisen! Kerronkin tässä samalla siulle siitä kun olin pieni ja mentiin metsään marjaan. Mustikoita etsittiin, mutta tuli vastaan upea lakkasuo. Niin olivat mättäät keltaisenaan mehukkaita muuraimia. Innoissaan äiti meni kuin mikäkin eteenpäin. Mutta sitten? Oli iso karhuemo kahden poikasen kanssa samoissa hommissa. Onneksi karhuilla oli niin herkulliset eväät, että eivät huomanneet ehkä maammoa. Tuuli kävi niin ettei ihmisen haju käynyt niitten sieraimiin. Maammo hiipi hiljaa takaisin, märkä sammal vaimensi äänet.
– No mummi, selvisittekö siitä ehjin nahoin?
– Miltäs nyt näyttää, tässähän mie istun! Kyllä meitä pelotti niin että hampaat kalisi, siis ainakin miulla. Mutta joku tiesi kertoa, että kun karhut syö paljon makeita marjoja niille tulee sokerihumala eikä ne ole parhaimmillaan hoksottimissaan! Ne on ku kännis!
– Joo, niinkuin mie nyt kun söin siun pikkuleipiäs, alkaa nukuttaa. Siun tarinas on niin mukavia kuulla. Vaikka pelottavaa kuulla karhuista!
– Tyttöseni, elämä on täynnä sitä ja tätä. Monen mutkan takaa astuu esille vaikka mitä. Elämässä on tarpeen tietysti ruoka ja kaikki elämisen jutut, mutta ne eivät silti riitä. Paljon sisua ja sitkeyttä on mummoltakin kysytty. Kovia iskuja on kohtalon käsi lyönyt. Itku auttaa kun surut särkevät sydäntä. Kyyneleet ovat kuin puro jota pitkin virtaa pois paljon pahaa oloa.
– Mummi, kyllä miekin olen itkeny monesti aikalailla, vaikka pieni oonkin. Kerrankin mie istuin rantakivellä pimeässä illassa kun vettä satoi ja mie kastuin. Itkin ääneen kun kukaan ei ollut kuulemassa. Sanoin että tule enkeli ja vie minut pois tästä kylmästä pahasta maalimasta! Kukaan ei välitä kun ne kiusaa koulussa ja pihalla ja kotonakin. Se on niin kamalaa kestettäväksi kun ne haukkuu vaikka millä pilkkanimillä. Itkeä ei silloin saa, muutenkin ne nauraa ja hirnuu päin naamaa…
– Voi tyttöparka, en mie tienny että siulla on tuollaista taakkaa, eikä kukaan puutu eikä puolusta!
– Ei niin kukaan, mummo – ja siksi mie olen näin surullinen. Ei huvittaisi tämä eläminen. Taidan olla ihan tyhjän pantti? Sellanen kuin se sadun Tuhkimo. Miekin aina likainen, tukka takussa, kädet tiskaamisesta turvoksissa ja aina sitä haukkumista!
– Kuules tyttöseni, et sie ole tyhjän pantti että mikään tiskirätti! Joudut kyllä raatamaan liikaa kotihommia. Teitä on iso perhe, äiti sairastaa, sie tyttöparka jouduit keittiöpiiaksi, siivousluudaksi, pyykkäriksi, voi voi! Koeta nyt vain kestää, ei eläminen tähän lopu. Luoja loi siut sellaseks miksi oli ajatellu. Kun kasvat ymmärrät enemmän. Kun oot iso Maija niin moni asia on ihan toisella mallilla! Mie rukoilen siulle varjelusta ja enkeleitä, ettet anna paholaisen kuiskutuksille periksi. Usko nyt että sie oot Luojalle yhtä rakas kuin toisetkin. Hään pittää siusta lukua ja auttaa!
– Kiitos mummo, sie oot niin hyvä ja mukava ihmine? Sie taijat välittää miusta jonkin verran?
– Voi rakas lapsi, nyt meille tuli hoppu! Tuo heinäpellon väki tarvii sen päiväkahvinsa! Lähethän sie miun kanssa kantamaan tuota pullakoppaa!
Mie otan tän kotikaljapänikän, niillä on janokin kun helle paahtaa!
Kylläpä oot nyt nätti kun on siistit letit tukassas! Mennään!
Muistojeni galleriasta, jatkuu. . . 11.6.2021
OSA 3 – Jumalan hyvyyden suojassa!
Jokaisella meillä on asioita, jotka jäävät erityisesti mieleen? Minulle nousi taas näkymä eräästä kuulemastani tapauksesta. Se oli niin koskettavaa lajia, että olen sen julkistanut jo kolmessa kirjassani. ( Ilon ikkunoita -ihmeiden ovia 2012, Suomi99- mitä edessä 2017, ja vielä kirjassani 3. maailmansota-kyllä vai ei, 2020)
Katkelma kirjasta 3. maailmansota – kyllä vai e? (2020), sivut 92-93
Iankaikkisten käsivarsien suojassa
Herramme Jeesus puhui, liittyen Jerusalemin tulevaan tuhoon ja kohtaloon.
”Jerusalem, Jerusalem, sinä joka tapat profeetat ja kivität ne, jotka ovat sinun tykösi lähetetyt. Kuinka usein minä olenkaan tahtonut koota sinun lapsesi, niinkuin kana kokoaa poikansa siipiensä alle! Mutta te ette ole tahtoneet.” (Matteus 23:37)
Kerrotaan, että kerran erään maatalon pihapiirissä syttyi tulipalo. Oli paahtavan kuuma loppukesän päivä. Ihmiset ja eläimet olivat helteen alla
Pihapiirin rakennukset muodostivat tyypillisen suljetun sisäpihan. Ja koska ruoho oli kuivaa, palo eteni nopeasti. Piha-alueella tepasteli tavan mukaan kanoja. Oli myös pieniä keltaisia ripuja. Kun tuli eteni, savu täytti ilman, kanat joutuivat paniikkiin, Kissat ja koirat olivat jo aikaa sitten loikkineet pakosalle, mutta kanat kaakattivat hädissään. Pienet tiput säntäilivät ristiin, rastiin piipittäen pienellä äänellään. Kun emokana kuuli poikastensa äänen, se kutsui niitä tutulla emon äänellään. Sen kuullessaan ne piipersivät suoraan emonsa luokse. Tämä levitti siipensä, ja niiden alle poikaset vavisten tarttuivat suojaan.
Mitään ei ollut juuri tehtävissä. Tulen armoton vihollinen saavutti lopuksi jokaisen neliön piha-alueella. Kanaemo ei osannut valita mitään suuntaa. Joka taholla oli vain savua ja korventavaa kuumuutta. Tuli tarttui tietenkin kanaemon höyheniin, savu tainnutti sen, se tukehtui ja kuoli.
Lopuksi väki sai palon hallintaan, ettei se levinnyt rakennuksiin. Kun muutamia kyteviä pesäkkeitä tutkittiin, joku potkaisi mustaa savuavaa möykkyä. Mikä se oli? Sen alta lähti viipottamaan joukko keltaisia tipuja. Ne piipittivät hätäisellä äänellä, juosten sinne tänne sekopäisinä. Eläviä pieniä tipuja? Tulipalon perästä, savun keskeltä? Kuinka se oli mahdollista. Musta möykky oli niiden emokana. Se oli ihan varmasti kuollut, ei elon merkkiäkään. Mutta niin oli, että sen poikaset olivat säästyneet. Emon siipien suojissa. Emo oli antanut henkensä poikastensa edestä. Sen suojelusvaisto oli herännyt, se välitti poikasistaan.
Herramme Jeesus oli tullut ratkaisevaan hetkeensä. Hän oli julman ja kollektiivisen vihateon kohteena, uhrina. Hänet tuomittiin.
– Ristiinnaulitse! Ristiinnaulitse! – kansa oli huutanut. Pahuus ja viha sai (näennäisen) voiton. Hänet nähdään ristillä. Kädet ja jalat on nauloilla puuhun iskettynä. Hän kuolee kuin rikollinen, roomalaisten käyttämällä kuolemantuomion tavalla, ristille häväistynä. Kahden rikoksista tuomitun välissä. Vaikka Pilatus, roomalainen päätösvallan käyttäjä ei todennut ainuttakaan syytä kuolemantuomiolle. ”En löydä hänestä yhtäkään syytä..” Kiistaton oikeusmurhan näyttö.
Niin piti tapahtua. Jeesus oli suostunut tähän kärsimykseen ja kuolemaan. Hän otti kantaakseen ihmiskunnan synnit, pahuuden, kaikki kamaluudet. Hän sälytti ne päällensä, sen pahuuden tuomion, joka ihmisille itselleen olisi langennut. Hän kantoi tuomion, että me saisimme armahduksen.
Kuolemansa keskellä hän jo armahti. Toinen ristillä riippuva ryöväri sanoi: Herra muista minua kun tulet valtakuntaasi! Hän sai lupauksen armahduksesta. Synnin, pahuuden ja kirouksen valta oli murtumassa.
Ja vaikka Jeesus kuoli, astui alas tuonelaan, Hän nousi kolmantena päivänä. Ei voinut kuolema häntä sitoa ja vangita. Rakkaus oli voittanut vihan. Hyvyys oli kukistanut pahuuden. Vihan liekit olivat sammuneet. Ylösnousemuksen aamu. Ihmiskunnan uuden ajanjakson alku.
Rakkaus – Jumalan ääretön ja Ikuinen sellainen? Se tahtoo suojata ihmisten elämää. Se kutsuu, huhuilee kuin kanaemo poikasia luokseen. Siipiensä alle turvaan vaarojen keskeltä. Tuomion tulenkin keskeltä. Tätä Jeesus tarkoitti vertauksessaan kanaemosta.. Hän olisi tahtonut (ja aina tahtoo) puolustaa ihmisiä vaarojen ja pahan uhatessa. Mutta enimmäkseen hänet torjutaan. Ei noteerata, ei kelpuuteta. Ihminen viestittää että pärjää kyllä omillaan! Valinta on vapaa. Mutta viisautta on ymmärtää omien voimien rajallisuus, vahvimpienkin valtiaiden katoavaisuus. Viisautta on antaa elämänsä parhaimpaan turvaan.
—————————————————————————————
Aamut – ihana kesäaamu!
1963
Tyyni järven pinta heijastaa sinisen taivaan avaruutta. Kaukana toisella rannalla vaarat välkkyivät nousevan auringon kultaa, lähempänä näkyvät saaret ovat kuin laivoja jotka ankkurissa veden sylissä.
Rannan kaislikossa sorsaäiti tekee matkaa, vanavedessään kahdeksan pikkuruista untuvapalleroa. Emo antaa varoittavan äänen, ja kohta poikaset vetäytyvät tiiviisti emonsa kylkeen.
Rantakivillä hyppelevät västäräkit pyrstöt keikkuen, ylös-alas-ylös-alas. Väreilevän vedenpinnan päällä sudenkorennot suorittavat lentoharjoituksiaan, kauempana kivisellä luodolla lokit mekastavat. Tietysti käki kukkuu, kertoo kesän!
Naapurin vanha pari on liikkeellä. Pappa soutaa verkkaisesti, pitää taukoja, airot ylhäällä. Mamma pitelee perää melan kanssa. Airojen synnyttämä veden loiske ja liplatus kiirii tyynen veden pintaa pitkin, vaimea juttelu sulautuu hiljaiseen aamuun. Kävivät kokemassa katiskan. Oli siinä jokunen kala, ne tuntuivat sätkivän veneen pohjalla korissa. Katiska lensi narun ja kohon kanssa uudelleen veteen. Se taisi olla ilmeisen hyvä apajapaikka?
Joskus mamma kiikutti isoja ahvenia ja hauen sinttejä meille naapuriin. Sanoi, kun teillä on niin monta suuta syömässä! Nyt he – kunnioittaen pyhäaamun kesärauhaa – soutelivat hissukseen venevalkamaansa. Kissa naukui laiturilla. Odotti tuoretta aamiaistaan. Veneen kokka kolahti rannan kiville ja sitten hiekkaan.
Ihana kesäaamu!
Kokonainen täydellinen annos täyttä elämää, ihanuudessaan. Istuin tutulla rantakivellä. Varpaat ulottuivat veteen. Pikkukalojen parvi säpsähti, uivat kauemmas, sitten palasivat takaisin tutkailemaan varpaitani. Pudotin muutaman leivänmurusen esiliinani taskusta. Heti isommat kalat keksivät saaliin ja hyppivät pintaan niitä tähtäämään.
Upea suomalainen kesäaamu.
Sanat kalpenevat, häpeävät arkisuuttaan jos sitä yrittää kuvailla. Takana on talvi, kylmyys, pimeys, pakkaset. Kaamoksen ankeuskin. Elämä hyisessä otteessa. Aurinko kaukana, ihminen käpertyneenä kehäänsä. Ehkä juuri siitä syystä, varsinkin alkukesän hetket, aamuhetket… ovat?
Ovatko aamut päivän parhaat hetket? Vai onko ilta aamua viisaampi, kuten vanha sanonta väittää? Kovin monille aamut ovat varsin kiireistä aikaa! Hyvä kun ehtii hörpätä kupin kahvia tai lusikoida naamaansa purkin jugurttia. Naisilla kuluu aikaa peilin edessä. Lapsiperheissä on senpäiväinen sutina ja säpinä. Hätäinen hosuminen leimaa aamuja. Yleisesti. Ettäkö päivän paras hetki?
Toki monet ottavat rauhallisesti. Keittävät puuroa, syövät sitä marjojen kanssa. Toteuttavat teesiä päivän – tärkeimmästä- ateriasta. Nauttivat terveysjuomia, tankkaavat viimeisen päälle. Silmäilevät aamun lehteä, ehkä teeveen aamu-uutisia.
Erikseen sitten ovat eläkeläiset, työttömät ja muut, joilla aamuun ei liity – ainakaan tulipalokiirettä. On mahdollisuus aloittaa uutta päivää hitaalla vaihteella, kuulostellen.
Aamu on uusi mahdollisuus, sanotaan, mutta harvemmin sitä kait niin mielletään?
Kaikille se ei ole kiva juttu. Joillekin aamut ovat kamalinta aikaa. Ei tahtoisi avata silmiä, ei nousta, ei astua ankeaan arkeen! Stressin syövereissä eläminen on painajaista 24 h – 7 päivää viikossa. Aamulla huokailee, jospa jo olisi ilta! Illalla toivoo ettei aamu tulisikaan. Ja yöllä painajaiset herättävät, hiki virtaa, olo on kaamea. Taas ja taas yksi kiduttavana odottava päivä! Mikä siihen avuksi?
Ehkä joillekin työssäkäyville perheenäideille iltahetki on paras? Likaiset astiat kolisevat tiskikoneessa, pyykkivuori pyörii pesukoneessa. Aamua varten lasten vaatteet ja kengät ja reput on valmiina. Iltasatu on luettu, jälkikasvu unten mailla. On hetkinen aikaa itselle, tai sitten se hetki uuvahtaa. Silmäluomet painuvat kiinni, lehti putoaa naamalle. Kello on viritetty soimaan. Uusi aamu odottaa, uusi työpäivä, uudet asiat.
Jos ihminen elää noin 80-vuotiaaksi, siihen matkaan sisältyy rapia määrä,
- yli 29 000 aamua. Ei uskoisi? Paljon niitä kuitenkin on. Sama määrä iltoja. Nekin kovin erilaisia. Eri ihmisillä vieläpä sitäkin erilaisempia! Aamut ja illat?
Elämäkin on kuin matka aamusta iltaan!
Elämän aamussa ihminen näkee kaiken uusin silmin. Oli se sitten ihanaa tai kamalaa. Asiat tallentuvat kuin kirjan lehdille. Syntyy muistoja, omaa henkilöhistoriaa johon kytkeytyy toisia ihmisiä, asioita, ympäristötekijöitä. Sitten elämän aamu vaihtuu. Monille elämän keskipäivä on täyttä työtä, vaivaa, jaksamista. Toiset vailla työtä. Kuka mitenkin. Meitä on joka lähtöön!
Sitten, aivan kuin yllättäenkin – elämä kääntyy iltaa kohden. Tahti hidastuu. Mihin se kaikki aika meni? Kaikki ne aamut? Päivät, illat?
Yöt enimmäkseen unten mailla. Kolmasosa ajasta. Niinpä?
—————————————————————————-
Tämä välähdys muistojeni galleriasta on ote kirjastani:
Elämää & Eväitä (2018) sivut 7-8
Syksyn saapuessa, hiipiessä hämärine iltoineen, aamuinen, mustine öineen — ovat kesän hetket kuitenkin sydämen komeroiden hyllyillä!
Rohkeasti syksyä päin!
- Maijaliisa
